Olen joskus kuullut sanottavan, että vanhasta on luovuttava, koska se estää muutoksen toteutumisen ja pitää yhteisön taantuneessa tilassa. Minä puolestani ajattelen, että ihminen tai yhteisö, joka kääntää selkänsä menneisyydelleen ja pyrkii tuhoamaan menneen, ei voi rakentua asiakokonaisuuksia hahmottavaksi uutta luovaksi toimijaksi.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon paikallisseurakunnat omistavat merkittävän ja korvaamattoman arvokkaan osa kansallisesta kulttuuriperinnöstämme. Seurakunnat ovat myös itsenäisesti vastuussa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan irtaimistonsa asiallisesta säilyttämisestä ja hoidosta. Huoli ja vastuu kirkollisen kansallisomaisuutemme tulevaisuuden ei ole vain kirkon vaan se koskettaa kaikkia suomalaisia.
Kirkon näkökulmasta katsottuna jumalanpalveluksissa tarvittava esineistö on suunniteltu ja tehty käyttöä varten. Seurakuntien kannalta ongelmallisen ryhmän muodostavat kuitenkin ne liturgiset esineet, jotka ovat jo vuosisatoja vanhoja. Periaatteellisesti vanhatkaan kirkolliset esineet eivät ole luonteeltaan museoesineitä vaan niillä on edelleen kirkolliseen toimintaan sidoksissa oleva sakraaliesineen käyttötarkoitus.
Seurakuntien kulttuurihistoriallisesti arvokas esineistö kärsii surullisen usein puutteellisista tai liian ahtaista säilytystiloista. Irtaimisto ei myöskään aina saa kipeästi tarvitsemiaan konservointitoimenpiteitä vaan niitä saatetaan käyttää seurakunnissa vaurioituneinakin. Vanhempaa kirkollista esineistöä on saatettu paikallisseurakunnissa koota tilan puutteen vuoksi esimerkiksi yleisiin seurakunnan varastohuoneisiin, kirkon kellotapuliin tai vintille, missä vuodenaikojen mukaiset ilmastollisten olosuhteiden voimakkaat vaihtelut sekä lika aiheuttavat esineistössä nopeasti havaittavia ja usein peruuttamattomia vaurioita.
Kirkon kulttuuriperintö on meidän kirkon yhteydessä eläneiden ja elävien ihmisen toiminnan vaikutuksesta syntynyttä henkistä ja aineellista perintöä. Aineellinen kirkollinen kulttuuriperintö voi olla joko irtainta (esim. kirjat, ehtoollisvälineet, alttarimaalaukset ja kirkkotekstiilit) tai kiinteää (esim. kirkko- ja kappelirakennukset sekä pappilat ja niitä ympäröivät rakennukset). Me kaikki suomalaiset ja evankelis-luterilaisen kirkkomme jäsenet voimme olla osaltamme vaikuttamassa tämän perinnön säilymiseen.
Kirkollisen samoin kuin muunkin kansallisen kulttuuriperintömme säilyminen tuleville sukupolville on pyritty varmistamaan lainsäädännöllisesti. Museovirastolla ja sen toimintaa edeltäneellä Muinaistieteellisellä toimikunnalla on ollut perustamisestaan alkaen merkittävä asema kirkollisen kulttuuriperinnön inventoinnissa ja seurakuntien ohjeistamisessa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan esineistönsä hoitoon. Kirkon arvokkaan kulttuuriomaisuuden säilyminen nykypäivänä edellyttää kuitenkin tiedon ja ammatillisten valmiuksien lisäämistä paikallisseurakunnissa niin virkamies- kuin luottamushenkilötasollakin.
Kirkollisen kulttuuriperintökohteen arvo voidaan määrittää monesta eri näkökulmasta. Kirkollisella irtaimella tai kiinteällä kulttuuriomaisuudella voi olla esimerkiksi rahallista, kulttuurihistoriallista, taiteellista, hengellistä ja yhteisöllistä arvoa. Lisäksi lähes kaikilla kirkollisilla esineillä on tavallisesti myös käyttöarvoa esineen omistavalle seurakunnille.
Vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille
Suomen Perustuslain 20 §:n mukaan vastuu muun muassa kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Kirkollinen kulttuuriomaisuus on osa kansallista perintöämme. Vastuullisessa kulttuuriperinnön suojelemisessa on keskeistä myös kulttuuriperintökohteen kulttuurihistoriallisten arvojen ja alkuperäisyyden suojeleminen.
Kulttuuriperinnön suojelun nostaminen osaksi suomalaisten perusoikeuksia ja velvollisuuksia korostaa muun muassa sitä, että kulttuuriperinnön ja sen eri kerrostumien hävittäminen ovat kulttuuriomaisuuden perustuslainturvan vastaisia. Uudistuvan kirkon tulisi sitoutua kantamaan vastuuta kirkollisesta kulttuuriomaisuudestamme ja kirkon aineellisen kulttuurin säilymisestä maassamme tuleville sukupolville. Yhteisö, joka ei tunne historiaansa ja kulttuurinsa omaleimaisuutta on kuin juureton puu, joka kuolee pystyyn.
Kuva: Heidi Wirilander