Uskovaiset kirkossa – Kari Kopperin esitelmä

/ Kirjoituksia vuosilta 2006-2010, Näkökulmia / Kirjoittaja
Uskovaiset kirkossa – Esitelmä Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran symposiumissa 15.11.2006
Kari Kopperi, TT, Kirkon koulutuskeskuksen johtaja

Johdantoa

Eila Helanderille ja minulle annettu otsikko ”Uskovaiset kirkossa” on moniselitteinen, mutta mielenkiintoinen. Teeman tarkastelutapoja voisi olla useita.

Yhtäältä teemaa voisi lähestyä Raamatun tutkimuksen näkökulmasta ja pohtia aihepiirin kannalta keskeistä Jeesuksen vertausta vehnästä ja rikkaviljasta (Mt. 13:24-30). Kertomuksessa Jeesus kieltää rikkaviljan korjaamisen kasvukauden aikana todeten, että ”te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin. Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti. Kun sen aika tulee, minä sanon korjuuväelle: Kootkaa ensin rikkavilja ja sitokaa se kimpuiksi, että se poltettaisiin. Mutta vehnä korjatkaa aittaan.” Kyseinen vertaus on kiinnostava sekä sellaisenaan että myös vaikutushistorialtaan, sillä sitä on myöhemmin käytetty usein keskeisenä Raamatun tekstinä erilaisissa kirkko-opillisissa keskusteluissa.

Toiseksi teemaa voisi tarkastella teologian historian ja dogmatiikan näkökulmasta. Tällöin lähtökohdan muodostaisi varhaisen kirkon keskustelu kirkko-opista ja erityisesti toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa käydyt kiistat ns. novatiolaisten ja donatolaisten opetuksista. Edelliset korostivat kirkon jäsenten pyhyyttä ja sulkivat kuoleman synnin tehneiltä katumuksen mahdollisuuden. Jälkimmäiset sen sijaan ajattelivat kirkon pyhyyden perustuvan sen jäsenten pyhyyteen ja korostivat, että sakramentin pätevyys riippuu sen toimittajan pyhyydestä. Kiistan ratkaisuna pidetään yleensä Augustinuksen kehittämää ns. corpus permixtum näkemystä, jonka mukaan näkyvä kirkko on tässä maailmassa pyhistä ja syntisistä ”sekoittunut ruumis”. Augustinuksen ajattelun taustalla on edellä kerrottu Jeesuksen vertaus, joka Augustinuksen mukaan kuvaa kirkkoa ja tarkoittaa sitä, etteivät ihmiset voi tuomita toisiaan – Jumalan tekee sen aikanaan.1 Näin viimeistään Augustinuksesta lähtien kirkoissa on pääsääntöisesti hyväksytty näkemys, että kirkossa on aina pyhiä ja syntisiä jäseniä eikä ihminen kykene erottamaan heitä toisistaan.

Luterilaisen teologian näkökulmasta kiinnostavaa olisi paneutua Augusburgin tunnustuksen VII ja VIII artiklaan. VII artiklassa todetaan kirkosta, että ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.”2 VIII artiklassa ajatusta vielä täsmennetään ja corpus permixtum -oppiin liittyen todetaan, että ”Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon.”3 Näin otsikostamme päätyisi hyvin nopeasti luterilaisen kirkko-opin ydinkysymysten perusteellisen selvitykseen, mutta en nyt aio ryhtyä käsittelemään otsikkoani myöskään tästä näkökulmasta.4

Systemaattisen teologian harrastaja saattaisi vielä valita näkökulmakseen myös eri kirkkokuntien kirkko-oppien ja seurakuntanäkemysten vertailun. Vaikka Augustinuksen teologinen ratkaisu on yleensä hyväksytty erityisesti läntisessä teologiassa niin yhtäältä radikaalireformaatiossa ja toisaalta uudemmissa helluntailaistyyppisissä pyhitysliikkeissä käsite uskovien yhteisö on saanut augustinolaisesta perinteestä poikkeavia tulkintoja, joiden teologinen sisällön analyysi olisi omalla tavallaan kiinnostava ja relevantti näkökulma työskentelymme otsikkoon.

Suomalaisen teologisen perinteen näkökulmasta aihettamme voisi hyvin lähestyä myös pietismin ja suomalaisten herätysliikkeiden näkökulmasta. Pietismin perinteessä on nimittäin erittäin usein nostettu esiin ajatus ecclesiola in ecclesia ja korostettu erityistä uskovien muodostamaa sisäpiiriä maallistuneiden ja nimikristittyjen keskuudessa.

Jätän kuitenkin nämä kuvaamani mahdolliset tarkastelunäkökulmat ja valitsen pohdintojeni kohteeksi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa teemaamme eri tavoin koskettavan ajankohtaisen keskustelun.

Uskovaisuudesta

Ensimmäinen kysymykseni on, mitä tarkoitetaan ilmaisulla uskovaiset kirkossa. Tästä seuraa luonnollisesti seuraava kysymys: mitä uskovaisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Kuka on uskovainen? Mitä merkitsee se, että joku on uskovainen? Ovatko kaikki kristityt uskovaisia? Jos eivät ole, niin millaisesta ryhmästä silloin puhutaan kun puhutaan uskovaisista?

Tarkastelin asiaa sanakirjojen perusteella. Vanha perinteinen Nykysuomen sanakirja määritteli sanan seuraavasti. Uskovainen = ihminen jolla on (elävä) usko Jumalaan tms.; sana tarkoittaa myös uskovaa tai jumalista kristittyä.5 Katsoin käsitettä myös modernista tietolähteestä Wikipediasta. Wikipedian luotettavuudesta voidaan toki olla montaa mieltä, mutta näin internetin aikana se on paljon käytetty ja usein sangen mielenkiintoinen tietolähde. Wikipediassa todetaan, että uskovaiseksi (tai rinnasteisesti uskovaksi) kutsutaan tavallisimmin a. henkilöä, joka ”on uskossa”, jolla on elävä usko Jumalaan, b. henkilöä, joka uskoo jonkin uskontokunnan oppeihin, c. kristittyä.

Wikipedia täydentää määritelmää seuraavasti: ”Kristinuskossa uskovaisella tarkoitetaan usein niin sanottua uudestisyntynyttä henkilöä. Vapaissa suunnissa uskovaiseksi katsotaankin henkilö, joka on ’vastaanottanut Kristuksen elämäänsä ja pyytänyt häntä asumaan sydämeensä’. Näkemystä todentavana raamatunpaikkana pidetään Uuden testamentin Roomalaiskirjeen 10:9 tekstiä, ’jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva’, jonka mukaan pelastus edellyttää Jeesuksen tunnustamista Herraksi, sydämen uskoa ja uskon äänen lausumista. Kalvinismin mukaan ihmiset eivät periaatteessa voi tietää, kuka on todella uskovainen.”6 Määritelmä ei ole mitenkään tyhjentävä, mutta se kuvaa osuvalla tavalla yleistä kuvaa uskovaisista.

Pohtiessani sanojen uskovainen tai uskovaisuus merkitystä päätin kokeilla myös Googlen hakutoimintoja ja sain erittäin runsaasti hakutuloksia.7 Kävin lävitse varmaan parisataa osumaa ja niiden perusteella muotoutui kiinnostava näkökulma sanaan uskovainen, joka ei tosin ollut mitenkään yllättävä. Ehkä parhaiten se kiteytyy erään keskustelupalstan kommenttiin: ”En katso olevani ’uskovainen’ vaikka uskonkin johonkin korkeampaan voimaan. En kuitenkaan tunne kuuluvani mihinkään uskontokuntaan, vaan minulla on oma uskontoni. Se riittää minulle. Jostain syystä sana ’uskovainen’ saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin… tulee mieleen ne kiihkouskovaiset jotka paasaavat synnistä ja kadotuksesta.”8

Sanaan uskovaisuus näyttääkin yleisesti liittyvän selkeästi negatiivinen pohjavire. Uskovaiset ovat vahvasti uskonnollisia henkilöitä, esimerkiksi fundamentalisteja, jotka erottautuvat omiin ryhmiinsä, elävät kummallisesti ja/tai pyrkivät käännyttämään tavallisia suomalaisia oman uskovaisten ryhmänsä jäseniksi. Toisaalla käsite uskovainen saattoi saada myös positiivisia merkityksiä, mutta silloin oli yleensä kysymys vahvan kristillisen identiteetin omaavasta henkilöstä, joka haluaa aktiivisesti kuulua uskovaisten eli tunnustavien kristittyjen tai seurakuntanuorten ryhmään. Joka tapauksessa käsite uskovainen tarkoittaa yleensä sisällöltään jotain muuta kuin tavallista kristittyä. Uskovaiset kuuluvat yleensä johonkin herätyskristilliseen ryhmään, joka tavalla tai toisella poikkeaa tavallisista luterilaisen kirkon jäsenistä.

Uskovaisuudesta käytävään viime aikaiseen keskusteluun oman mielenkiintoisen lisänsä tuo Tarja-Liisa Luukkasen tuore tutkimus Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Siinä hän osoittaa, että Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla esiintyvä kirkkoherra Lauri Salpakari ei edusta tyypillistä kuvaa vuosisadan alun suomalaisesta papista tai teologian ylioppilaasta. Tutkimuksen mukaan suomalaiset papit olivat toisenlaisia, enimmäkseen sukujuuriltaan talonpoikien tai omistamattomien luokkien – käsityöläisten, torpparien ja työläisten – poikia.9

En kykene arvioimaan kyseisen tutkimuksen laatua. Se voi hyvin pitää paikkansa. Siitä huolimatta Linnan ja monien muiden kirjojen ja elokuvien välittämä kuva papistosta ja suomalaisista uskovaisista näyttää vahvalta. Vanhan, osittain hyväntahtoisen, mutta esimerkiksi moraalin opetuksessaan jyrkän ja tuomitsevan rovastin haamu elää ja voi hyvin. Niinpä esimerkiksi pääkaupunkiseudun pappien yleisimmin saama palaute kirkollisen toimituksen jälkeen tuntuu olevan lausahdus: ”Sinä et olekaan aivan tavallinen pappi.” Jostain merkillisestä syystä monet seurakuntalaiset ovat yhä yllättyneitä, kun he kohtaavat tavallisen ihmisläheisen papin, jota ei tarvitse pokkuroida ja joka on kiinnostunut ihmisten asioista.

Uudiskäsitteitä

Kirkollisessa keskustelussa käsite uskovainen nousee esille harvoin. En tiedä onko kyseessä jonkinlainen suomalaiselle luterilaisuudelle ominainen uskonnollinen häveliäisyys vai onko kirkollisessakin keskustelussa hyväksytty käsitteeseen liittyvät ei-toivottavat sivumerkitykset. Eräässä suomalaisessa seurakunnassa esiintyy käsitteen uskovainen rinnalla myös käsite ”kirkkouskovainen”, jolla tarkoitetaan tavallisia seurakunnan toimintaan osallistuvia, jotka eivät kuitenkaan halua leimautua johonkin ”uskovaisten” ryhmään. On myös vaikea kuvitella, että juuri käydyissä seurakuntavaaleissa olisi erillinen uskovaisten lista. Hyvin yleinen on sen sijaan ns. seurakuntaväen avoin / sitoutumaton lista, jota jotkut saattavat pitää aktiivisten uskovaisten listana, vaikka uskon monien listalla mukana olevien kavahtavan tällaista nimikettä.

Tätä alustusta valmistellessani kiinnitin huomiota kahteen esimerkkiin, joissa kuvaamani problematiikka esiintyy hieman toisin sanoin. Esimerkiksi Perusta-lehden tämän vuoden numerossa 4 käydään mielenkiintoista keskustelua Matti Revon ansiokkaasta kirkko-opillisesta artikkelista: ”Mikä olisi oikea kirkko-oppi Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle.”10 Asiaa pohtii esimerkiksi Kotiryhmäverkoston pastori Hannu Vuorinen, joka unelmoi terveistä paikallisseurakunnista. Vuorinen toteaa: ”Elämän ja kuoleman kysymys kirkossamme on terveiden ja vahvojen paikallisseurakuntien syntyminen. Se on mahdollista vain, jos seurakunnan ydinihmisillä (kursivointi Kopperin) on oikea Jumalan lapsen identiteetti, niin että he ovat sekä objekteja että subjekteja. Nyt papit eivät ota hengellisen johtajan roolia, koska heiltä usein puuttuu näky Jumalan tahdossa elävästä yhteisöstä. Siksi he eivät myöskään pidä itseään ’pyhien yhteisön’ johtajina.” Vuorinen tekee siis eron ydinihmisten ja muiden välillä. Hänestä kirkon toivo on nämä ydinihmiset, joilla on oikea Jumalan lapsen identiteetti. Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei Vuorinen ainakaan tässä yhteydessä sano, mitä nuo muut ihmiset ovat.11

Toisaalla mielenkiintoinen keskustelu samasta problematiikasta syntyi, kun Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin tekemässä selvityksessä Helsingin suomalaisten seurakuntien seurakuntarakenteen kehittämiseksi käytettiin kahta erilaisille tulkinnoille altista käsitettä: ydinseurakuntalaiset ja etäseurakuntalaiset.12 Raporttiin reagoi mm. Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola, joka toi ilmi tuohtumuksensa lehtensä pääkirjoituksessa, epäili käsitteisiin sisältyvän ei-toivottavia arvolatauksia ja kritisoi laaditun selvityksen sisältöä. Simolan mielestä erottelu viittaa arveluttavaan näkemykseen, jossa todellisia seurakuntalaisia ovat selvityksessä mainitut ”ydinseurakuntalaiset” eikä ”etäseurakuntalaisten jumala- ja ihmissuhteiden hoitamiseen oikein osata tarjota muuta kuin mahdollisuutta ”tulla mukaan seurakunnan toimintaan” ja muuttua ”ydinseurakuntalaisten” kaltaiseksi. Keskustelua jatkoi Kotimaan päätoimittaja Olav S. Melin omassa pääkirjoituksessaan. Jälkimmäisen kirjoituksen johdosta piispa Eero Huovinen puuttui keskusteluun Kotimaa -lehdessä, torjuen kritiikin ja korostaen, ettei selvitykseen sisälly Simolan kuvaamia arvolatauksia. Tähän Seppo Simola vielä vastasi omalla Kotimaassa julkaistulla puheenvuorollaan todeten, ettei hänen kritiikkinsä ehkä osunut täysin kohteeseensa, mutta silti hän pitää käytettyä kielenkäyttöä epäonnistuneena.13

Ilmeisesti tässä viimeksi kuvatussa keskustelussa kärpäsestä on tullut härkänen, mutta samalla keskustelu on hyvin kuvaava. Meillä on vahva pietistinen perinne, jossa uskovaiset – heränneet, kristityt, uudestisyntyneet, Jumalan lapset tai mitä nimeä tästä uskovaisten ryhmästä sitten käytetään – erotetaan maallistuneista nimikristityistä. Yleensä suomalaisessa kansankirkkoajattelussa tästä perinteestä halutaan kuitenkin sanoutua irti.14

Uskovaiset kirkossa – uskovien yhteisö vai koko kansan kirkko?

Edellä kerrotun perusteella ei ole aivan helppoa päättää, mitä meidän tulisi ajatella esitelmäni otsikosta Uskovaiset kirkossa. Toisaalta näyttää siltä, että monet suomalaiset kristityt, erityisesti johonkin herätysliikkeeseen kuuluvat tekevät eron uskovaisten ja tavallisten kirkollisveroa maksavien seurakuntalaisten välillä. Käytännössä tämä ilmenee monin eri tavoin seurakuntien arkitoiminnassa, jossa ihmisiä pyritään usein samaan mukaan ”meidän toimintaamme”. Samaan aikaan kirkossa myös halutaan vahvasti torjua seurakuntalaisten erottelu kahteen ryhmään, niin kuin Seppo Simolan artikkeli osoittaa. Tällöin korostetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansankirkkoluonnetta ja pyritään vahvistamaan tavallisten seurakuntalaisten asemaa ja identiteettiä seurakunnan jäseninä.

Uskovaiset näyttävätkin kirkkomme valtavirran näkökulmasta ongelmalta. Yhtäältä aktiiviset seurakuntalaiset, joita voidaan perustellusti kutsua uskovaisiksi, ovat kirkollisen elämän ydinjoukkoa, jotka kantavat vastuuta paitsi osallistumisesta jumalanpalveluksiin ja seurakunnallisiin toimintoihin myös erilaisista vapaaehtois- ja luottamustehtävistä. Samaan aikaan näyttää siltä, että ainakin uskovaisten maine ellei myös heidän toimintansa vieraannuttaa monia seurakuntalaisia heidän kristillisestä identiteetistään. Tällaisten ihmisten on helppoa todeta esimerkiksi, että kyllä minä Jumalaan uskon ja saatan jopa rukoillakin, mutta en minä mikään uskovainen ole.15/p>

Minun mielestäni meillä on tosiasiassa kaksi vaihtoehtoa, joista toinen pitäisi valita. Joidenkin mielestä meidän pitäisi tunnustaa tosiasiana, että kansankirkko on aivan pian ellei jo nyt kuollut. Kohta kirkon jäsenmäärä putoaa vääjäämättä alle 50 % ja siinä tilanteessa täytyisi etsiä uusia kirkollisen elämän muotoja. Yhtenä vaihtoehtona on tällöin pidetty herätyskristillistä ja ehkäpä jopa amerikkalaismallista yhdistystyyppistä seurakunta-ajattelua, jossa ihmiset kokoontuvat pieniin aktiivisista seurakuntalaisista koostuviin yhteisöihin elämään ja kokemaan kristillistä elämää. Uskovina tai kristittyinä pidettäisiin tällöin näiden yhteisöjen jäseniä. Mainitsemassani Hannu Vuorisen kirjoituksessa on piirteitä tällaisesta ajattelusta, mutta hän ei ole näkemyksessään yksin.

Näkemyksen ongelmana on se, että se johtaa helposti kristillisyyden ghettoutumiseen omiin uskovien yhteisöihin, joiden suhtautuvat ympäröivään maailmaan kuten lähetyskenttään. Uskovien yhteisöt joutuvat helposti myös pohtimaan kysymystä todellisten kristittyjen määritelmästä. Kuka oikeastaan on uskovainen ja kuka ei? Millainen elämänmuoto sopii kristitylle ja millainen ei? Pohdittavien kysymysten listaa voi jatkaa hyvinkin pitkälle.

Toinen vaihtoehto on kansankirkkoajattelun ottaminen vakavasti. Minun mielestäni ensimmäinen askel tähän suuntaan olisi seurakuntanäkemyksen avartaminen. Meidän tulisi oikeasti hyväksyä näkemys, että kastetut seurakunnan jäsenet ovat oikeita täysivaltaisia kristittyjä. Heillä on näkemyksiä ja mielipiteitä Jumalasta, uskosta, elämästä ja kirkosta, vaikka he eivät touhua aktiivisesti seurakuntien järjestämässä monipuolisessa harrastustoiminnassa eivätkä – kirkollisia juhlapyhiä tai toimituksia lukuun ottamatta – juuri osallistu kirkon jumalanpalveluselämään.

Kirkon työntekijänä mietinkin aina välillä, että millainen olisi meidän luterilainen kirkkomme jos me ottaisimme kristillisen uskon ytimen – puheen uskosta ja rakkaudesta ? vakavasti, mutta samaan aikaan me olisimme aidosti kiinnostuneita tavallisista ihmisistä, seurakuntalaisista, jotka ehkä hyvinkin arkaillen lausuvat jotakin heidän vaatimattomasta uskostaan. Luterilaisen perinteen mukaisesti kuuntelisimme eettisessä harkinnassa paitsi Raamatun sanomaa myös toisen asemaan asettuvan ihmisten oikeustajua. Vähentäisimme aktiviteettien täyttämää puuhastelua, keskittyisimme olennaisiin asioihin ja olisimme kristittyinä läsnä siellä missä ihmiset muutoinkin ovat.16 Arvelen näiden asioiden pohtimisen olevan olennaisen tärkeätä kun kirkossa laaditaan vuoteen 2015 ulottuvaa strategiaa ja tehdään työtä kirkon jäsenyyden vahvistamiseksi.

Viitteet

  1. Ks. lähemmin esim. Laato 2005 s. 223-240, erit. 231-237.
  2. CA VII.
  3. CA VIII.
  4. Luterilaisen tunnustuksen kirkko-opista ks. mm. Gassmann & Hendrix 2005, 163-164, 166-169 sekä laajemmin Junttila 1989.
  5. Nykysuomen sanakirja 6, 220.
  6. Ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskovainen. Varsinaisessa määritelmässään Wikipedia vetoaa MOT kielitoimiston sanakirjaan.
  7. www.google.fi Etsintä antoi 12.11.2006 sanalle uskovaisuus 2020 osumaa ja sanalle uskovainen 58 400 osumaa.
  8. Sitaatti www.tukiasema.net keskustelusta 11.11.2006, jonka aiheena oli uskovaisuus. On tosin mielenkiintoista, että monissa viimeaikaisissa selvityksessä korostuu näkemys, että ihmiset eivät halua mieltää itseään uskovaisiksi, mutta sen sijaan spirituaalisuus koetaan positiiviseksi käsitteeksi, joka on avoin sekä perinteiselle kristilliselle hiljaisuuden viljelylle että myös monenkirjaville uususkonnoille ja New Age -tyyppisille liikkeille. Ks. esim. Virtaniemi 2005, 213-218.
  9. Ks. Kotimaa 19.10.2006, s. 16.
  10. Repo 2006.
  11. Vuorinen 2006, 248. Ks. samasta lehdestä myös Rajaniemi 2006, joka pohtii luterilaisen kirkko-opin piirteitä todeten, että ”kirkossa kollektiivi ja sen virka synnyttävät sakramentaalisilla välineillään uskoa, vanhurskautta ja pyhyyttä. Lahkossa yksilöt kuulevat Sanan lupaukset ja ottavat ne vastaan. Yhteisö eli kirkko rakentuu sitten näistä pelastuneista yksilöistä käsin pyhien yhteisöksi (congregatio sanctorum et vere credentium, CA)”. Rajaniemen mukaan luterilaisuudessa olisi pyritty tekemään kompromissiä näiden kahden välillä, mutta samalla olisi menetetty olennaisia piirteitä kirkon omasta olemuksesta.
  12. Helsingin tuomiokapitulin aloitteet ja selvitystehtävä Helsingin suomalaisten seurakuntien seurakuntarakenteen kehittämiseksi 6.9.2006. Ks. erit. s. 12.
  13. Simola Kirkko ja Kaupunki 13.9.2006, s. 3; Melin Kotimaa 19.10.2006, s. 2; Huovinen Kotimaa 26.10.2006, s. 27; Simola Kotimaa 2.11.2006, s. 27.
  14. Tämän teeman kannalta mielenkiintoinen on Tuomo Mannermaan esitelmä vuoden 1975 kansankirkkoseminaarissa, jossa hän tarkastelee Jaakko Gummeruksen kansankirkkonäkemystä ja siihen sisältyviä ongelmia.
  15. Viime vuosina mm. emeritusprofessori Antti Eskola on esittänyt useita tällaista asennoitumista kuvaavia puheenvuoroja. Ks. esim. Eskola 2006.
  16. Tämän kysymyksenasettelun kannalta erittäin tärkeä tuore puheenvuoro on artikkelikokoelma Urbaani usko (2006). Ks. erityisesti Mikkolan (s. 23-42), Niemelän (s. 43-65), Hyvösen (s. 84-103) ja Halmeen (s. 342-356) artikkeleja.

Kirjallisuus

  • Augsburgin tunnustus (=CA) Augsburgin tunnustus. – Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. SLEY, Gummerus, Jyväskylä 1990. S. 47-79.
  • Eskola, Antti 2006 Yksinkertainen usko. Otava, Helsinki.
  • Gassmann, Günther & Hendrix, Scott 2005 Johdatus luterilaiseen tunnustukseen. Suomentaneet Tiina Ahonen & Jaakko Rusama. Kirjapaja, Helsinki.
  • Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli 2006 Helsingin tuomiokapitulin aloitteet ja selvitystehtävä Helsingin suomalaisten seurakuntien seurakuntarakenteen kehittämiseksi 6.9.2006. http://www.helsinginhiippakunta.evl.fi.
  • Junttila, Juha 1989 Congregatio sanctorum. Traditionhistoriallinen tutkimus Confessio Augustanan ekklesiologisen perusilmaisun merkityksestä. STKSJ 164. Gummerus, Jyväskylä 1989.
  • Laato, Anni Maria 2005 Oppi kirkosta. – Johdatus varhaisen kirkon teologiaan, toim. Gunnar af Hällström & Anni Maria Laato & Juha Pihkala. Kirjapaja, Helsinki. S. 223-240.
  • Mannermaa, Tuomo 1980 Eräs kansankirkon teologinen tulkinta suomalaisessa keskustelussa. Esitelmä kansankirkkoseminaarissa 1975. – Kontrapunkteja. Teologisia tutkimuksia ajankohtaisista teemoista. STKSJ 122. Helsinki. S. 108-123.
  • Nykysuomen sanakirja 1951-61 Nykysuomen sanakirja. Kuudes osa Ts-Ö. 15. p. SKS, WSOY, Juva 2002.
  • Rajaniemi, Juhani 2006 Kirkko-oppi ja kirkon konkreettinen todellisuus ovat aina ristiriidassa keskenään. – Perusta 4/2006, s. 248-250.
  • Repo, Matti 2006 Mikä olisi oikea kirkko-oppi Suomen evankelis-luterilaiselle kansankirkolle? – Perusta 4/2006, s. 230-237.
  • Urbaani usko 2006 Urbaani usko. Nuoret aikuiset, usko ja kirkko. Toim. Mikkola Teija & Niemelä Kati & Petterson Juha. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 96. Kirkon tutkimuskeskus, Tampere.
  • Virtaniemi, Matti-Pekka 2005 Vakavasti sairaan eksistentiaalinen prosessi. – Kirkko sairaalassa. Sielunhoidon aikakauskirja 17, s. 203-232.
  • Vuorinen, Hannu 2006 Seurakunta uskon yhteisönä ja uskovien uusi elämäntapa. – Perusta 4/2006, s. 247-248.