Postmodernia konservatiivisuutta?

”Jahah, konservatiivit paukuttavat taas totuutta”, ajattelin ennakkoluuloisesti, kun näin Kadonneen horisontin kirjakaupassa. Selailin sitä muutamista valitsemistani kohdista, ja ne näyttivät vahvistavan ennakkoasenteeni. Arvelin, että tämän kirjan kirjoittajat eivät todellakaan ajattele, että heidän horisonttinsa olisi kadonnut, ja vaikka he nimittävätkin puheenvuorojaan vain ”näkökulmiksi”, he pitävät niitä ainoina oikeina. Lähempi tutustuminen oikoi käsitystäni – niin kuin se aina tekee.

Kirja koostuu 15 artikkelista (kolme samalta kirjoittajalta; vain kaksi naisilta) sekä esipuheesta ja jälkikirjoituksesta. Artikkelit ovat hyvin erityyppisiä ja -tasoisia, eikä selitykseksi kelpaa useimmissa artikkeleissa käsitelty postmodernismi. Kirjan alussa olevat mediatutkija Johanna Sumiala-Seppäsen, kirjallisuustutkija Markku Ihosen ja kasvatustieteilijä Tapio Puolimatkan esseet ovat aitoja tieteellisiä näkökulmia postmodernismiin, samaan sarjaan mahtuu pienistä horjahteluista huolimatta teologien Matti Amnellin ja Timo Nisulan kirjoitukset (jälkimmäisen aiheena valta). Myös teologi Jari Kekäleen ensimmäinen kirjoitus edustaa mielestäni pääosin tieteellistyyppistä otetta, samoin ehkä teologi Olli-Pekka Vainion ensimmäinen artikkeli, vaikka Vainio tuleekin siinä kipanneeksi postmodernismin synnin kategoriaan: ”Postmodernismi pukee filosofisen teorian muotoon ihmisen salatun halun olla oma jumalansa”. (s. 171) Teologi Erkki Koskenniemen kirjoitus Raamatun ymmärtämisestä yliopistossa ja kirkossa on kiihkoton ja tasapainoinen, yliopistollis-kirkollisteologinen pohdinta. Lopussa olevan löysän heiton ”normiallergikoista” Koskenniemi olisi voinut jättää pois (s. 254). Huonosti perusteltujen heittojen karsinta parantaisi monia muitakin kirjoituksia.

Teologi Soili Haverisen artikkeliin feminismistä sisältyy aimo annos tietoa aiheesta ja perusteltuja kriittisiä vastaväitteitä joillekin feminismin suuntauksille. Siinä on kuitenkin myös runsaasti väitteitä, joita ei perustella, alkaen toteamuksesta, että ”länsimainen ajattelu 1960-luvulta lähtien on ollut hyvin voimakkaasti feministisesti värittynyttä” (s. 82). Jos kirjoittaja olisi vaatinut itseltään täsmälliset perustelut tällaisillekin väitteille, niiden kärkevyys olisi saattanut vähentyä. Kirjoittaja pyrkii omaksumaan ”Raamatun näkökulman” aiheeseensa eikä problematisoi onnistumismahdollisuuksiaan. Kirjoituksessa toistuu kymmenkunta kertaa käsite ”auktoriteetti”, eikä sitäkään problematisoida. Millaista valtaa ”Raamatun arvovalta” on?

Olli-Pekka Vainion toinen kirjoitus, ”Puhtaan hengen etiikka”, ottaa suoraan kantaa ajankohtaiseen kirkkopoliittiseen keskusteluun homoseksuaalisuudesta – mutta sitä ei sanota. Ainakin usko-rakkaus -distinktion torjumisen osalta Vainion argumentaatio perustuu naispappeuskeskusteluissa erityisesti 80-luvulla esitettyihin argumentteihin, mutta sitäkään ei sanota. Vainio jopa lainaa lähes sanasta sanaan Simo Kivirannan Ilkossa 1982 pitämää esitelmää (julkaistu TA 1/83), mutta asiayhteyttä ja Kivirantaa ei mainita. Vainio pyrkii kiistämään homosuhteiden puolesta esitettyjä argumentteja horjuttamalla ns. luonnollisen moraalilain asemaa etiikassa ja kiistämällä uskon ja rakkauden distinktion käytön pysyvän ja muuttuvan erottamisen kriteerinä. Ongelmana on, että Vainio ei antaudu täsmälliseen keskusteluun jonkun oikeasti esittämien argumenttien kanssa. Vastakkaisten näkemysten esittäminen suurin piirtein tai ”puhtaaksiviljeltyinä” takaa liian helpon voiton. Samaa voi sanoa yksittäisistä Raamattu- tai Luther -sitaateista, niillä voi todistaa mitä vain.

Erkki Koskenniemen itsekriittinen kirjoitus kristittyjen ahneudesta on niin sympaattinen ja vakuuttava, että ehdotan, että SLEY ja Tulkaa kaikki -liike alkavat yhdessä miettiä, miten voimme aloittaa sellaisen omasta jakamisen, että se tuntuu jossakin. Lauri Vaahtorannan, sujuvan skribentin, tekstiä on hauska lukea; epätarkkuudet suurin vedoin maalatussa tekstissä antaa ilolla anteeksi, kun lopussa todetaan nöyrästi, että ”totuuskysymyksen kohdalla joudumme tunnustamaan olevamme neuvottomia” (s. 166). Myös Jari Kekäle on erityisesti toisessa, kirkon tilaa käsittelevässä tekstissään hupaisa kirjoittaja, hän jopa piirtää verbaalisia pilakuvia kirkosta: ”Ylösnoussut Kristus vaihdetaan elämyksiin ja periaatteisiin, jotka paikallinen ’ohjelmatoimisto’ gallupeista saamansa informaation pohjalta sitten tuottaa ja tarjoaa.” (s. 231) Teologi Martti Vaahtoranta taas on niin huolissaan kirkon tilasta, ettei huumorille jää sijaa. Hän olisi viihtynyt menneinä vuosisatoina, koska silloin asiat olivat paljon paremmin: ”Raamatun säännöllinen lukeminen ja rukouselämä ovat olleet niin tavallisen kansan kuin monen tärkeän päättäjänkin normaalia päiväohjelmaa.” (ss. 213-214)

Teologi Jouko Heikkisen ylen hurskasotsikoinen kirjoitus ”Uskon salaisuus sädehtii kuin timantti” on, jollei timantti, ainakin sokeri pohjalla. Heikkinen kyllä puolustaa oikeaoppisuuttaan vetoamalla tavan takaa Simo Kivirantaan, mutta taitaa julistaa kumouksellista sanomaa. Hän suhtautuu keveästi ja iloiten postmodernismiin, sillä ”alkukristillinen teologia oli lähempänä puhetta ja kerrontaa kuin filosofista universalismia” (s. 262). Hän toteaa, että ”oman kokemuksen vakavasti ottaminen on myös sisäisesti parantavaa” (s. 264), ja että ”moni kristitty on joutunut kriisiin, kun on ollut suorastaan pakko ottaa vastaan oman elämän haaste” (s. 265). Ja jopa: ”Jossakin vaiheessa kristitty etsii sekaannuksen tilaan pakopaikan auktoriteeteista voidakseen olla kantamatta vastuuta omista ratkaisuistaan.” (s. 265)

Ihan oikeaoppinen Kadonnut horisontti ei siis ole. Lopulta toimittajatkin toteavat epilogissa: ”Totuutta eivät omista ihmiset, eivät papit sen enempää kuin kirkolliskokoukset tai kiukkuiset pikkuryhmät.” (s. 273) Tässä on kyllä hyvä lähtökohta keskustelulle kirkossa, postmodernina tai minä tahansa aikana.