Kirja-arvostelu:
Jeffrey John:
’Permanent, Faithful, Stable’ – Christian Same-sex Partnerships
Darton, Longman and Todd, London 1993, new ed. 2000, repr. 2004. 62 s.
Vesa Hirvonen, TT, Helsingin yliopisto (Teologinen Aikakauskirja 4/2004)
Englannin kirkon ja koko anglikaanisen kirkkoyhteisön kuumin keskustelunaihe on jo useita vuosia ollut homoseksuaalisuus. Keskustelua on käyty kaikilla tasoilla kirkolliskokouksista ja piispoista paikallisseurakuntiin. Englannin kirkon merkittävin kannanotto homoseksuaalisiin parisuhteisiin sisältyy piispojen vuonna 1991 julkaisemaan asiakirjaan Issues in Human Sexuality: A Statement by the House of Bishops (London: Church House Publishing). Asiakirjassa piispat tunnustivat, että on homoseksuaalisia pareja, ”jotka kasvavat horjumatta uskollisuudessa ja molemminpuolisessa huolenpidossa, ymmärtämisessä ja tukemisessa, joiden suhteet ovat siunaus heitä ympäröivälle maailmalle, ja jotka osoittavat suurenmoista, jopa sankarillista uhrautumista ja omistautumista”. Piispat myös kehottivat seurakuntia osoittamaan hyväksyntää ja tukea kristityille, jotka omaatuntoaan seuraten uskovat olevansa kutsuttuja elämään uskollisessa parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa. Toisaalta piispat eivät katsoneet, että homosuhteet täyttäisivät kristillisen avioliiton ihannetta ja kielsivät ne papistolta. Englannin kirkon asenne homoseksuaalisuuteen on siis jossain määrin kaksijakoinen, mutta anglikaanisen kirkkoyhteisön yleinen asenne on torjuvampi. Anglikaanisen yhteisön piispojen Lambeth-kokous (jonka ratkaisut eivät ole kirkkoja sitovia) esitti 1998 mm., että homoseksuaalinen käyttäytyminen on ”yhteensovittamatonta Raamatun kanssa”.
Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ei anglikaanisissa kirkoissa (enempää kuin muissakaan kirkkokunnissa) ole vain teoreettinen teologinen ongelma, vaan mitä käytännöllisin kysymys, koska kirkkoyhteisössä on seksuaalivähemmöistöihin avoimesti kuuluvia ihmisiä sekä seurakuntalaisina, luottamushenkilöinä, pappeina että nyt myös piispoina. Juuri piispannimitykset ovat viime aikoina herättäneet suurinta kohua. Julkisesti homoksi tunnustautunut Gene Robinson asetettiin kesällä 2003 piispanvirkaan New Hamphshiressa Yhdysvalloissa, mikä sai aikaan sen, että eräät kolmannen maailman kirkot katkaisivat yhteytensä Yhdysvaltojen episkopaaliseen kirkkoon. Anglikaaniyhteisön piispat pitivät Canterburyn arkkipiispan aloitteesta hätäkokouksen, ja paraikaa istuva komissio miettii, miten anglikaanit voisivat edelleen elää yhteisönä. Parisuhteessa mutta selibaatissa miespuolisen puolisonsa kanssa elävä Jeffrey John ei viime vuonna ottanut vastaan Readingin apulaispiispan virkaa Englannissa varjellakseen anglikaanien yhtenäisyyttä. Viime huhtikuussa hänet kuitenkin nimitettiin St. Albanin tuomiorovastiksi (dean).
Jeffrey John on Englannissa tunnettu teologi. Tunnetuimmassa teoksessaan, melko pienessä kirjasessa ’Permanent, Faithful, Stable’ – Christian Same-sex Partnerships hän esittää kompaktisti perusteensa sille, miksi kirkon tulisi entistä selvemmin tunnustaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden arvo – silloin kun ne vastaavat laadultaan ja sitoutumisen asteeltaan kristillistä avioliittoa. Kirjansa esipuheessa John ilmoittaa asettuvansa kahden rintaman väliin. Toinen rintama koostuu niistä, jotka katsovat, ettei minkäänlainen homoseksuaalinen käyttäytyminen ole yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Toista rintamaa edustavat ne (homot ja lesbot), joiden mukaan yksiavioisuuden omaksuminen samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin olisi pelkkää heteroseksuaalisen avioliiton matkimista. Traditionaaliset kristityt John haluaa vakuuttaa siitä, että uskollinen homoseksuaalinen suhde ei ole yhteensovittamaton perinteisen raamatullisen seksi- ja avioliittoteologian kanssa, ja radikaalit homot ja lesbot siitä, että evankeliumilla on myönteistä sanottavaa homo- ja lesbosuhteista, ja että niissä elävät ovat osa kirkkoa yhtä paljon kuin muutkin. Kristittyjä homo- ja lesbopareja John haluaa auttaa ymmärtämään suhteensa Jumalan lahjaksi ja kutsuksi. Johnin anglikaanisuus, jopa anglokatolisuus näkyy mm. siinä, että hän pitää avioliittoa sakramenttina.
Aluksi John tarkastelee homo- ja lesbosuhteiden yhteensopivuutta Raamatun opetuksen kanssa. Anglikaanisten piispojen Lambeth-konferenssi totesi 1998 homoseksuaalisten aktien olevan .yhteensovittamattomia. Raamatun kanssa. Näin todetessaan piispat syyllistyivät Johnin mukaan Raamatun valikoivaan käyttöön, koska he hyväksyvät esimerkiksi eronneiden uudelleen avioitumisen, jonka kirjaimellinen raamatuntulkinta kieltää paljon yksiselitteisemmin kuin homosuhteet. He eivät myöskään vaadi naisten vaikenevan, vaikka sitäkin edellytetään Raamatussa.
Vastustaessaan Raamatun valikoivaa käyttöä John ei kiellä, etteivätkö raamatuntekstit voisi tarjota eettistä opastusta kristityille. Raamattua on vain luettava kiinnittäen huomiota tekstien yhteiskunnalliseen ja historialliseen taustaan ja niiden muodostamaan kokonaisuuteen. Tältä pohjalta John tarkastelee eräitä raamatuntekstejä, joiden on ajateltu kieltävän homosuhteet. Sodoman varsinainen synti (1. Moos. 19) oli hänen mukaansa joukkoraiskaus, ja synnin identifioiminen nimenomaan homoseksuaalisuuteen on peräisin myöhäisiltä juutalaisilta kommentaattoreilta. John on myös sitä mieltä, että olisi ylipäätään outoa etsiä eettistä opastusta muinaisesta kertomuksesta, jossa Lootilla katsotaan olleen oikeus antaa kaksi tytärtään raiskattavaksi miesvieraittensa sijasta. VT:n lakiteksteissä esitetty homoseksuaalisen käyttäytymisen kielto (3. Moos. 18:22, 20:13) on Johnin mukaan luultavasti pakkosiirtolaisuuden ajoilta, ja kirjoittajan tarkoituksena on ollut rohkaista lasten hankkimista ja erottaa kansaa babylonialaisesta yhteiskunnasta, jossa homoseksuaalisuutta suvaittiin, ja jonka kulttiin se mahdollisesti kuului. Homoseksuaalisen käyttäytymisen kielto kuuluu listaan, jossa kielletään myös mm. parran leikkaaminen, simpukoiden syöminen ja kahdentyyppisen langan käyttö samassa vaatteessa. John huomauttaa, että näiden sääntöjen ei ole koskaan ajateltu sellaisenaan sitovan kristittyjä, eikä niistä ole etsitty eettistä valoa – paitsi silloin, kun on haluttu vastustaa homoseksuaalisia suhteita.
Uuden testamentin teksteistä kristityt sen sijaan ovat etsineet apua eettisiin valintoihinsa. Evankeliumeissa homoseksuaalisuudesta ei sanota mitään. 1. Kor. 6:9:ssä ja 1. Tim. 1:10:ssä homoseksuaalisuus mainitaan standardeissa syntilistoissa, jotka on Johnin mukaan luultavasti otettu hellenistijuutalaisista lähteistä. Niissä homoseksuaalisuus torjutaan traditionaaliseen tapaan pakanoiden kulttiin liittyvänä syntinä. Room. 1:tä jakeesta 18 alkaen John pitää merkittävimpänä raamatunkohtana, jossa homoseksuaalisuudesta puhutaan. Siinä Paavali hyökkää pakanoita vastaan näiden syntien vuoksi. Luvussa 2 hän tuomitsee juutalaiset samoista synneistä, vaikka näillä on Mooseksen laki. Tekstin retorinen voima piilee Johnin mukaan siinä, että Paavali kääntää juutalaisten tavanomaisen pakanoita koskevan polemiikin juutalaisia itseään vastaan. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa tee tyhjäksi sitä, mitä Paavali sanoo. Apostoli puhuu ihmisistä, jotka ”ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen” ja ”luopuneet luonnollisesta yhteydestä”. John huomauttaa, että ketkään Paavalia edeltäneet tai Paavalin aikana eläneet juutalaiset kirjoittajat eivät ajatelleet, että voisi olla homoseksuaalisten ihmisten kategoria, vaan he ajattelivat kaikkien olevan luonnostaan heteroseksuaaleja, ja tunsivat vain homoseksuaalisen toiminnan. Siksi hän katsoo, että olisi täysin epäoikeutettua käyttää Paavalin tekstejä pysyvästi homoseksuaalisten ihmisten sitoutuneita suhteita vastaan.
Seuraavaksi John siirtyy tarkastelemaan homoseksuaalisuutta yleisemmin moraalisena kysymyksenä. Aluksi hän viittaa eräisiin common sense -tyyppisiin luonnolliseen lakiin vetoaviin argumentteihin, joita on käytetty homoseksuaalisuutta vastaan: On kaksi sukupuolta, sukuelimet on ”muotoiltu” suvunjatkamista varten, samaa sukupuolta olevien ihmisten sukuelimet eivät sovi samalla tavoin yhteen kuin eri sukupuolta olevien, homoseksuaalisuutta ei esiinny eläimillä. Viimeisen väitteen John yksinkertaisesti toteaa vääräksi. Merkittävintä hänen mukaansa kuitenkin on, että luonnon tarkkailu ei suoraan tarjoa eettisiä normeja ihmisten käyttäytymiselle. Sukuelimet sopivat ilman muuta suvunjatkamiseen, mutta hyvin harvat enää ajattelevat, että seksi on hyväksyttävää vain suvunjatkamistarkoituksessa. Ihmisyhteisön toiminta edellyttää monien perusvaistojen syrjäyttämistä. Luontoa muokataan lääketieteen ja kirurgian avulla jne. Tässä yhteydessä John huomauttaa, että homoseksuaalisuuden alkuperä – olipa se geneettinen tai psykologinen – ei ole ratkaisevaa moraalin kannalta; ratkaisevaa on, miten ihminen elää ja toimii.
John siis vastustaa sellaista luonnollisen lain etiikkaa, jossa käyttäytymisnormit omaksuttaisiin suoraan luonnosta. Raamatustakaan käyttäytymisnormeja ei hänen mukaansa voi suoraan omaksua. Mihin niiden siis tulisi perustua? Mielestäni Johnin tulisi tässä vaiheessa esittää itselleen tämä kysymys, mutta hän ei sitä tee, vaan yksinkertaisesti siirtyy pohtimaan samaa sukupuolta olevien suhteisiin liittyviä yksittäisiä moraalisia kysymyksiä. Klassinen teologinen tulkinta etiikan perustasta on, että luomisessa ihmisen järjelle on ilmoitettu elämän oma laki, jonka sisältö ei ole ”tapa tai tule tapetuksi”, vaan kultainen sääntö. Mooseksen laki ja Uuden testamentin opetukset ovat klassisen käsityksen mukaan tämän lain sovellutuksia ja selvennyksiä. Tämäntyyppinen luonnollisen lain etiikka on mitä ilmeisimmin myös Johnin ajattelun taustalla, mutta etiikan perustan teoreettinen reflektointi jää hänen teoksessaan puutteelliseksi.
Millaista parisuhteen mallia John sitten suosittelee homoille ja lesboille? Täsmälleen samanlaista kuin heteroillekin: elämänmittaista, sitoutunutta, uskollista yksiavioista liittoa, jossa osapuolet voisivat kasvaa suurempaan vapauteen ja täysiksi itsekseen. Liittoa, joka teologisesti ottaen olisi Jumalan rakkauden ja uskollisuuden heijastusta. John ei usko seksiin pysyvien, uskollisten parisuhteiden ulkopuolella ja pitää tärkeänä kristinuskon valtavirran opetusta seksin pyhyydestä ja seksuaalisen itsekurin tärkeydestä persoonan eheydelle. Tunnettuun perheneuvojaan Jack Dominianiin vedoten John toteaa, että seksillä on oma dynamiikkansa: sen pyrkimyksenä on antaa elämää ja todentaa rakkautta, mutta jos se ei saa toteutua sitoutuneessa, rakastavassa suhteessa, se kääntyy lopulta hedelmättömäksi, häpäiseväksi, persoonaa hajottavaksi voimaksi. Samaa sukupuolta olevia pareja, jotka haluavat sitoutua elinikäiseen liittoon, on Johnin mukaan paljon. Suhteet onnistuvat huolimatta siitä, että niiltä puuttuu laillisten puitteiden, sosiaalisen tuen ja lasten kasvattamisen tuoma koheesio, ja ne saavat kärsiä kirkon ja yhteiskunnan jatkuvasta vihamielisyydestä. Tämä todistaa Johnin mielestä yksiavioisuuden voimasta kaikissa ihmisissä.
Entä pappien parisuhteet? Kuten on jo aiemmin todettu, Englannin kirkon piispat tunnustivat jo vuonna 1991 varsin selkeästi samaa sukupuolta olevien parisuhteiden arvon. Piispojen mielestä uskollisessa homoseksuaalisessa suhteessa eläminen voi kuitenkin olla vain maallikkojen kutsumus ja tie pyhyyteen. Pappien he eivät katsoneet voivan elää ”seksuaalisesti aktiivisissa homofiilisissä suhteissa” näiden kutsumuksen, aseman ja vihkimyksen erityisluonteen (distinctive nature) vuoksi. Jos samaa sukupuolta olevien liitot sallittaisiin papeille, ne nähtäisiin piispojen käsityksen mukaan täysin paralleelisina heteroavioliitoille. Pappien on piispojen mielestä oltava esimerkkinä ideaalista, eikä jostain muusta. Tähän John huomauttaa, että eri ihmisille sopivat eri ideaalit. Heteroavioliitossa uskollisesti elävät papit käyvät toki heteroavioliittoon kutsuttujen esikuvaksi. Selibaatissa uskollisesti elävät papit käyvät selibaattiin kutsuttujen esikuvaksi. Mikseivät siis uskollisessa homoseksuaalisessa parisuhteessa elävät papit kävisi homoseksuaaliseen suhteeseen kutsuttujen esikuvaksi? Piispojen kanta on Johnin mielestä suorastaan kohtalon ivaa, koska juuri homot ja lesbot jos ketkä tarvitsevat ideaaleja ja roolimalleja esikuvikseen. Itse asiassa John epäilee, että aika harvat heterot etsivät paikallisseurakunnan papista ja tämän vaimosta esimerkkiä avioliitolleen, mutta hänen käsityksensä mukaan monien avoimesti homoseksuaalisessa suhteessa elävien pappien kokemus on, että homot ja lesbot todella tarvitsevat papin tarjoamaa roolimallia. Papin on hänen mielestään hyvin raskasta vastata tähän tarpeeseen, jollei hän itse saa kirkolta tukea omalle elämälleen.
Lopuksi John esittää, että kirkon tulisi ottaa virallisesti käyttöön liturgia, jossa samaa sukupuolta olevan parin lupaukset julkisesti vahvistettaisiin ja jossa heidän liittonsa siunattaisiin. Millä tahansa nimellä liittoa kutsuttaisiinkin, se olisi Johnin mukaan analoginen avioliitolle. Vihkitoimituksessa kirkko anglikaanisen käsityksen mukaan kuulee ja todistaa parin lupaukset ja antaa siunauksensa sitoutumiselle. Kirkko myös pyytää Jumalaa antamaan vihittäville armon palvella toisiaan ja todistaa Kristuksen pelastavasta rakkaudesta maailmassa. Avioliitto on Johnin mukaan mysteeri tai sakramentti, koska se heijastaa Pyhän Kolminaisuuden sisäistä rakkautta. Tätä rakkautta heijastamaan myös samaa sukupuolta olevat parit on Johnin vakaumuksen mukaan kutsuttu. Eugene Rogersiin viitaten John huomauttaa, että homoseksuaalisten parien avoin vastaanottaminen Kristuksen ruumiiseen ei olisi olennaisen tärkeää vain homoseksuaalien vaan myös kirkon itsensä tervehtymisen ja kokonaiseksi tulemisen vuoksi.
Perinteisen avioliiton puolustajat ovat saaneet Jeffrey Johnista kiivaan liittolaisen. John ei aja avioliittoteologian uudistamista, vaan on vakuuttunut siitä, että perinteistä avioliittoteologiaa voi soveltaa myös samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Hän ei ota lainkaan huomioon sitä mahdollisuutta, että myös samaa sukupuolta olevien parisuhteista käydyllä keskustelulla voisi olla jotain uutta annettavaa heteroavioliittojen teologialle (näin esimerkiksi Mark D. Jordan).