Olen ymmärtääkseni tullut pyydetyksi mukaan tähän keskusteluun eräänlaisena nuori aikuinen -kiintiön edustajana. En ole varma, mitä sillä tarkoitetaan. Tuntuu, että aina vähän mitä milloinkin tilanteesta riippuen. Nuoria aikuisia ovat tilanteesta riippuen ketkä tahansa rippikoulun jälkeisistä myöhäisteineistä jopa nelikymppisiin. Joka tapauksessa nuoria aikuisia tuntuu yhdistävän se, että he loistavat poissaolollaan kirkossa ja juuri heidän toivottaisiin sankoin joukoin valtaavan kirkon penkit. Muista ei niin väliä. Vai milloin viimeksi olette kuulleet huolestuneen puheenvuoron siitä, että keski-ikäiset, nuo elämästään nautiskelevat, eläköityvät kansalaiset viihtyvät Teneriffalla tai kesämökillä paljon paremmin kuin kirkon penkissä?
Minua pyydettiin pohtimaan, onko kirkon haaste ideologinen vai toiminnallinen. On totta, että kirkko on muutoksen tilassa. Keskustelu velloo niin kirkon varojen kutistumisesta, homoliittojen siunaamisesta kuin kirkon yhteiskunnallisesta roolista. Kirkostaeroamisprosentti on kasvanut vuosi vuodelta. Lisäksi kirkko on joutunut kilpailutilanteeseen. Yhä useammat suomalaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että he käyvät jouluisin kirkossa ja keväisin Hengen ja tiedon messuilla, hoitavat itseään aromaterapiassa, lukevat New Age -ajattelijoiden henkisen kasvun oppaita ja uskovat sielunvaellukseen. Hengellisyys on globalisoitunut ja ihmiset hakevat elämisen ja olemassaolon vaikeisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin vastauksia yhä kauempaa ja monipuolisemmista lähteistä. Kirkko on totisesti muutoksen tilassa.
Muuttunut maailma pakottaa kirkonkin muuttumaan. Onko siis kirkon muutoksen tila yhtä kuin kriisi? Kriisi on minusta jollain tavalla kielteinen käsite. Se tuo mieleen sanoja kuten ongelma, onnettomuus, umpikuja ja katastrofi. Haluaisin ajatella, että muutos ei tarkoita kirkolle kriisiä. Olisi masentavaa ajatella kirkkoa toimijana, jolle jämähtänyt, staattinen tilanne on tavoitetila. Muutos voi olla hyvästä, kun siihen suhtaudutaan ja vastataan luovasti ja ennakkoluulottomasti.
Kirkon haasteet ovat mielestäni sekä ideologisia että toiminnallisia. Nuori aikuinen kun ilmeisesti määritelmällisesti olen, hahmottelen muutamia kirkon keskeisiä haasteita omasta sosiaalisesta kontekstistani lähtien.
Minä ja lähin ystäväpiirini olemme kolmekymppisiä kaupunkilaisia. Elämäämme luonnehtii sirpaleisuus, hektisyys ja kiire. Toimimme monissa eri konteksteissa, olemme aktiivisia, harrastamme monenlaisia asioita. Olemme niitä kuuluisia pätkätyöläisnaisia, joille puolentoista vuoden mittainen pätkätyösuhde ja sitä myöten varmuus omasta tulevaisuudesta on pitkä aika. Valtaosa ystävistäni suhtautuu kirkkoon myönteisesti, mutta on joko jo kauan sitten etääntynyt siitä tai ei ole ylipäänsä koskaan ollut kirkon kanssa läheisissä tekemisissä, vaikka kuuluisikin kirkkoon. Kirkkoon kuuluvat kuitenkin kokevat sen tärkeäksi tai ainakin perustelluksi usein sen vuoksi, että kirkko tekee hyvää työtä ja tukee haavoittuvassa asemassa olevia. Ystäväni eivät ole kovin kiinnostuneita teologisista kysymyksistä, eivätkä he ”usko niin kuin kirkko opettaa”. Eivät he välttämättä ole edes kovin syvällisesti selvilläkään siitä, mitä kirkko opettaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö he olisi millään tavalla uskonnollisia. Kaiken kaikkiaan ymmärtääkseni suurin osa uskoo ainakin jonkinlaiseen Jumalaan ja ehkä tämä on myös osittain syy pysyä kirkon yhteydessä. Kirkon kriisin tai uuden haasteen syy ei siis välttämättä ole se, että ihmiset ovat lakanneet uskomasta tai vieroittaneet hengellisyydestä sinänsä.
Onko muutoksessa sitten kysymys siitä, että ihmiset ovat lakanneet uskomasta kirkkoon itseensä? Takana ovat ne yhtenäiskulttuurin ajat, jolloin kirkko määritteli moraalin ja tapakulttuurin ja oli hierarkkisessa valta-asemassa suhteessa jäseniinsä. Sen sijaan kirkosta on tullut mielipidevaikuttaja ja tuntuu itse asiassa siltä, että tämän myötä monet ihmiset ovat alkaneet uskoa kirkkoon instituutiona enemmän kuin aikaisemmin.
Monet maallistuneet tasa-arvoiseen ja moniarvoiseen yhteiskuntaan kasvaneet nuoret aikuiset ystäväpiirissäni seuraavat tarkasti kirkon ympärillä käytäviä keskusteluja ja reagoivat niihin voimakkaasti. Naispappeuden ja homoliittojen siunaamisen kaltaiset kysymykset herättävät heissä voimakkaita tunteita. He hämmästelevät sitä, että tasa-arvolain oltua voimassa jo kaksi vuosikymmentä kirkossa voidaan vielä katsoa hyväksyttäväksi naisten vaivihkainen syrjintä. He eivät voi käsittää sitä, että kristinuskon ytimessä on armon ja rakkauden sanoma, joka kuitenkin halutaan rajata kuuluvaksi vain heteroseksuaalisille pariskunnille. He toivoisivat, että kirkko olisi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja joka ottaisi myös omassa toiminnassaan kantaa syrjittyjen ja päähän potkittujen puolesta. Tuttavapiiriini kuuluvat nuoret aikuiset ovat yhä useammin valmiita eroamaan kirkosta siksi, että virallinen kirkko toimii heidän mielestään epäeettisesti tai konservatiivisesti tai arastelee ottaa kantaa naispappeuskysymyksen kaltaisissa oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Toisaalta he myös asennoituvat erittäin myönteisesti silloin kun kirkossa otetaan kantaa heille tärkeiden asioiden puolesta. Monet heistä kokevat ovat vieraantuneet osittain siksi, koska kokevat sen puuhastelevan omien sisäisten, ideologisten kysymysten parissa näkemättä sitä, millainen ihmisten todellisuus on tässä ja nyt ja mitkä ovat laajemmin yhteiskuntaa koskettavia ideologisia kysymyksiä. Nykyisillä eväillä kirkko saa odottaa jatkoa kirkosta vieraantuneiden ja eroavien pakotrendille. Jos kirkko haluaa pitää joukossaan nuoret aikuiset, sen on myös uskallettava uudistua ja muuttua. Tämä on yksi tärkeimmistä haasteista, joka kirkolla on käsissään.
Kuten sanottua, kirkon haasteet ovat myös toiminnallisia. Myös kirkon toiminnassa pitäisi nykyistä enemmän suosia variaatiota ja monimuotoisuutta. Toki ihmiset tulevat kirkkoon edelleen kasteelle, vihittäviksi ja hautaan siunattaviksi, mutta muuten perinteiset toimintamuodot kuten piirit, kerhot tai sunnuntaiaamun messu eivät houkuttele ainakaan nuoria aikuisia. Minä tai ystäväni emme tahdo vääntäytyä mahdollisesti viikon ainoana vapaapäivänä kello kymmenen kovaselkäiseen penkkiin istumaan. Osittain kyse on kulttuurin muutoksesta. Ihmiset ovat yksilöllisiä ja suunnittelevat aikataulunsa ja olemisensa kukin tavallaan. Ihmisillä on kiire. Aika on kallista. Säännöllinen, viikoittainen lisäohjelmanumero omaan aikatauluun ei tunnu houkuttelevalta. Osittain ongelma on vapaa-ajankäytöllinen ja aikataulullinen, mutta myös sisällöllinen. Perinteiset toimintamuodot ovat epäkiinnostavia eikä sisältö houkuta. Miksi siis osallistua?
Sen sijaan että kirkko yrittää houkutella ihmisiä kirkkoon tai seurakuntataloon perinteisiin tapahtumiin, eikö se voisi tulla sinne, missä ihmiset ovat? Työpaikoille, kahviloihin, baareihin. Oli mukavaa lukea vähän aikaa sitten Kirkko ja kaupunki -lehdestä ilmoitus muistaakseni Meilahden seurakunnassa tiistai-iltana puistossa järjestettävästä arkimessusta. Myös graafisen alan Vuoden huiput -palkinnon saanut Armo -kampanja ja erityisesti sen nettisivut tekivät moniin ystäviinikin vaikutuksen. Mieleen on myös jäänyt parin vuoden takaa juttu käpyläläisestä papista, joka päivysti säännöllisesti tiettyinä iltoina paikallisessa baarissa, keskusteli ihmisten kanssa ja kuunteli heidän murheitaan. Muistaakseni hän saattoi pitää baarissa myös pienimuotoisia raamattupiirejä. Jopa kauppakeskuskappelit, jotka ehkä sinänsä tukevat ei-toivottavan kulutuskulttuurin pönkittämistä ovat hyvä esimerkki uusista ennakkoluulottomista toimintamuodoista, joita nyt tarvitaan ihmisten kohtaamiseksi.
Tuttavapiiriini kuuluvat tavalliset nuoret ihmiset, joiden kosketus kirkkoon on usein nykyisin kovin ohut, eivät ole kiinnostuneita teologisesta kädenväännöstä. He kuuntelevat hämmästyneinä pää kallellaan keskustelua siitä, pitäisikö kirkon itsensä tekemä seksuaaliopas kieltää, koska siinä kiltein sanankääntein mainitaan esiaviollisen seksin vaihtoehto. Heille on täysin epäoleellista, mihin kohtaan karttaa seurakuntarajat on piirretty. He ovat kiinnostuneempia siitä, vastaako kirkko heille tärkeisiin kysymyksiin tai kohtaako kirkko tämän päivän ihmiset ja heidän elämänsä. He toivoisivat kirkon olevan matalakynnyksinen yhteisö, johon kaikki hauraat ja rikkinäiset ja rakkautta kaipaavat ihmiset toivotetaan tervetulleiksi. Mikäli nuoret aikuiset koetaan tärkeänä tässä “ideologisessa ja toiminnallisessa kriisissä” nämä ovat asioita, joihin pitäisi kiinnittää huomioita.
Kuva: Henri Järvinen