Kirja-arvostelu:
Hengellisen ohjauksen kirja, toim. Heikki Kotila
Theologia practica, Helsinki,Kirjapaja 2006.
Hengellisen ohjauksen kirjassa toistakymmentä yliopisto- ja seurakuntateologia kysyy, mitä on hengellinen ohjaus, ja vastaus on moniääninen ellei kakofoninen. Hengelliseksi ohjaukseksi voi kutsua melkein mitä tahansa hengellisen ulottuvuuden sisällyttämistä ihmisten kohtaamisiin. Tällaisena käsite ei ole kovin valaiseva. Onko ongelma käsitteessä vai ilmiössä? Ehkä jokseenkin vakiintuneen käsitteen merkityksen on annettu laajentua liikaa. Ymmärtääkseni hengellisellä ohjauksella on suomalaisessa kontekstissa perinteisesti viitattu joko papin, seurapuhujan, ohjaajavanhuksen tai jonkun muun kristityn antamaan henkilökohtaiseen opastukseen ”kilvoittelussa” tai ”taivastiellä” (sen mukaan, mistä hengellisestä perinteestä on kyse). Luontevimmin kirjaan kuuluvat mielestäni ne esseet, jotka käsittelevät hengellistä ohjausta tässä perinteisessä merkityksessä. Niitä ovat erityisesti munkki Serafimin ja professori Pauli Annalan artikkelit idän ja lännen kirkkojen hengellisen ohjauksen traditioista sekä teologian tohtori Pirkko Lehtiön artikkeli Ignatius Loyolan hengellisistä harjoituksista, mutta myös eräät konkreettisia ohjaustilanteita käsittelevät artikkelit (esimerkiksi Seppo Häyrysen ja Lauri Maaralan). Kaikissa muissakin artikkeleissa on helmiä, mutta ne eivät välttämättä liity hengelliseen ohjaukseen.
Munkki Serafimin kuvaamana idän kirkon ohjausperinne näyttäytyy modernista näkökulmasta sekä mahdottomalta ja vieraalta että inhimilliseltä ja kiehtovalta: idän kirkossa hengellinen ohjaus on himoista vapauttamista kunkin ohjattavan ainutlaatuisen persoonan ainutkertaisessa tilanteessa. Idän luostareissa on saatettu käydä tunnustamassa ajatukset ohjaajalle päivittäin, koska ”niiden kertominen pitää kilvoittelijan sisäisen olemuksen absoluuttisen vapauden tilassa”. Joskus ohjaajavanhus saattoi käydä peräti puhumattomaksi tai töksäyttää, mitä ensimmäisenä tuli mieleen, vähän kuin Paavo Ruotsalainen. Munkki Serafimin esitys suuresta kuuliaisuudesta, vanhan identiteetin nollaamisesta ja muista nykynäkökulmasta lähes käsittämättömiltä tuntuvista tavoitteista jää toisinaan hieman kulmikkaaksi, tulematta lihaksi. Ylipäätään voi kysyä, millaiset psykologiset ja yhteiskunnalliset oletukset ankaruuden taustalla ovat? Ehkä hengellisen elämän ankarat säännöt eivät erämaaisien ajan muutenkin autoritaarisessa ja säädellyssä ajattelussa ja elämässä olleetkaan kovin radikaaleja? Jos kaikki muukin elämä on muuttunut erämaaisien ajasta meidän päiviimme, voiko hengellisen elämän ohjauskäytäntöjäkään omaksua vuosisatojen takaa edes (tai varsinkaan) ihanteiksi?
Syvällisimpiin suomalaisiin yliopistoteologeihin kuuluva Pauli Annala kertoo hengellisestä ohjauksesta augustinolaisessa, benediktiinisessä ja sisterssiläisessä luostariliikkeessä. Augustinus ajatteli, että mitä syvempi ja vilpittömämpi yksilön itsetuntemus on, sitä kokoavampi ja rakentavampi hänen rukouksensakin on. Augustinuksen mukaan kristillisen yhteisön arkista elämää eivät säätele yksityiskohtaiset moraalisäädökset vaan rakkauden laki, joka ottaa huomioon ja arvostaa jokaista ihmistä, ei hänen tekojensa perusteella, vaan siksi, että hän on ainutlaatuinen persoona. Sisterssiläinen, 1100-luvulla elänyt apotti Aelred kirjoitti Augustinuksen hengessä, että luomisen perusteella Kristus asuu jokaisessa ihmisessä ja on ihmisen varsinainen opettaja ja ohjaaja. Hengellisen ohjauksen varsinainen tavoite on tehdä hänelle tilaa. Jokaisessa ihmisessä on Aelredin mukaan latenttina kristityn kaikki ainekset. Hyvä ohjaaja kutsuu ne rakkaudella esiin ja kuorii lankeemuksen suomujen alta rakkauteen ja yhteyteen pystyvän persoonan. Suomessa melko tuntemattoman Aelredin voi arvella tulevan suosituksi hengellisen ohjauksen opettajaksi: hänen kirjoituksissaan ohjaajan ja ohjattavan välillä vallitsee Annalan mukaan ennenkuulumaton tasa-arvo ja dialogihenki.
Kirjassa ei esitellä vanhaa suomalaista, erityisesti herätysliikkeiden piirissä harjoitettua hengellistä ohjausta. Johdannossa professori Heikki Kotila toteaa, että se on sivuutettu tarkoituksella, koska siitä on kirjoitettu muualla runsaasti, ja koska kaikki hengellistä ohjausta etsivät eivät elä herätysliikkeiden piirissä. Pidän tätä rajausta erittäin valitettavana. Olisiko edes kirjallisuusluettelossa voinut esitellä ne kirjat, joista löytyisi kootusti ja kompaktisti tietoa suomalaisten herätysliikkeiden hengellisen ohjauksen perinteistä? Arvelen, että perinteisten herätysliikkeidemme hengellisen ohjauksen perintö olisi se lähde, josta meidän aikamme hengellinen ohjaus maassamme voisi ammentaa, kansainvälisten Taizé-ym. vaikutteiden lisäksi. Ehkä myös herätysliikkeiden oman itseymmärryksen kannalta olisi tärkeää nostaa esiin niissä olevia hengellisiä aarteita, kuten ohjausperinne. Jotkut herätysliikkeistämme ovat, varsinkin ylätasoiltaan, vaarassa näyttäytyä itselleenkin lähinnä oikeaoppisina ei-liikkeinä. Kaikissa herätysliikkeissä on syvää, pitkän kokemuksen tuomaa viisautta kohdata lähimmäinen ja kunnioittaa hänen ainutlaatuista hengellistä tietään. Sille viisaudelle olisi käyttöä.