Kirja-arvostelu:
Olli-Pekka Vainio: Luther
Kristinuskon vaikuttajat
Helsinki WSOY 2008. 138 s.
Dosentti Olli-Pekka Vainion mukaan Luther ”ei halunnut esiintyä ’uudistajana'”, ja uskonpuhdistus ”ei ollut ’eteenpäin’ vaan ’taaksepäin’ menemistä”. Ei ehkä edes pitäisi puhua ”reformaatiosta”, koska ”uskonpuhdistuksessa ei suinkaan pyritty muotoilemaan mitään uudelleen vaan palauttamaan vanha unohtunut tapa”. Tällaiset lausumat lienevät tietoisia kärjistyksiä, Vainio haluaa provosoida keskustelua. Vainio antaa monipuolisessa kirjassaan täydet ainekset tulkita Luther myös dynaamiseksi, jopa uhkarohkeaksi, kaikkea muuta kuin kaavoihin kangistuneeksi uskon tulkitsijaksi.
Vainio nostaa Lutherilta esiin useita kristityn elämän kannalta merkittäviä oivalluksia, esimerkiksi sen, että synnin vaikutuksesta ihminen ei halua antaa saamaansa hyvää eteenpäin, mutta toisaalta hän ei myöskään halua ottaa vastaan hyvää toisilta. Hän haluaa itse olla oman hyvänsä lähde, ja tulee näin eristäneeksi itsensä luomakunnan lahjoista. Toinen oivallus koskee lasten kastamista. Lutherin mukaan tuomme lapsen kasteelle uskoen, toivoen ja rukoillen, että Jumala antaa hänelle uskon. Todistuksena pienten lasten uskosta Luther näki Johannes Kastajan hypähtämisen äitinsä kohdussa Marian äänen kuullessaan.
Erityisen sympaattisina pidän niitä kohtia, joissa Vainio kysyy Lutherin keskeisten pohdintojen ajankohtaisuutta vähättelemättä nykyajan kysymyksiä tai leimaamatta niitä luopumukseksi. Vainio viittaa esimerkiksi ruotsalaiseen 1900-luvun teologiin Gustav Auléniin, jonka mukaan aikamme ihminen ei Lutherin tapaan kysy, mistä löytäisi armollisen Jumalan, vaan hän kysyy ehdottomammin, onko Jumalaa edes olemassa.
Vainio käsittelee myös joitain kirkkopoliittisesti kuumia Luther-tulkintoja. Kirkollisia uudistuksia on usein perusteltu niin sanotulla kahden korin mallilla, jossa uskon korin asioita on pidetty muuttumattomina, rakkauden korin muuttuvina. Vainio löytää Lutherilta kilpailevan koriteorian: asiat, joista Raamattu kertoo, kuinka niiden tulee olla (muuttumattomien asioiden kori), ja asiat, joista Raamattu ei puhu (muuttuvien asioiden kori).
Vaikeutena tällöin on se, että tarkasteltavana on usein juuri sellaisia asioita, joista Raamattu puhuu, mutta joista ei tiedetä, onko ne silti tarkoitettu aina ja kaikkialla sitoviksi. Itse asiassa Vainio myöntää, että Luther ei koskaan määritellyt käsitystään Raamatusta yhtä tarkasti kuin esimerkiksi vanhurskauttamisesta. Hän myös toteaa, että Lutherin mukaan Raamattua tulee tulkita Kristuksesta käsin. Koska ”Raamatussa kaikki suuntautuu Kristukseen”, minkäänlaisia erotteluja keskeisiin ja kehällisiin asioihin ei kuitenkaan saisi tehdä. Eikö tämä johda umpikujaan?
Tarkastellessaan kristityn elämää koskevia Lutherin opetuksia Vainio aluksi myöntää, että Luther antaa niin sanotulle luonnolliselle moraalilaille suuren roolin: ”Hänelle [Lutherille] on luontaisempaa korostaa sitä, että ihminen ei tahdo noudattaa sitä lakia, jonka hän tuntee.” Sitten alkaa peruutus. Vainio näyttää päätyvän siihen, että luonnollisen lain tuntemus on Lutherin mukaan täysin turmeltunut, eikä järki erota oikeaa ja väärää. Luonnollisen lain sijaan kristittyjä näyttää sitovan apostolien kirjeissä ilmoitettu kasuistinen laki.
Syrjäytyykö luonnollinen moraalilaki Vainion Luther-tulkinnassa siksi, että Vainio ei yhdistä sitä kultaiseen sääntöön? Professori Antti Raunio on useissa tutkimuksissaan tullut siihen tulokseen, että Lutherin mukaan luonnollisen moraalilain sisältö on kultainen sääntö. Kristityn on asetuttava lähimmäisen asemaan, jolloin hän kyllä tietää, mitä hänen tulee tehdä lähimmäisen hyväksi. Vainio ei kristityn elämästä puhuessaan mainitse kultaista sääntöä sanallakaan. Sen sijaan hän aivan oikein mainitsee sen Lutherin yhteiskuntaetiikkaa käsitellessään. Jos yhteiskuntaelämää voi Lutherin mukaan rakentaa kultaisen säännön eli lähimmäisen asemaan asettumisen avulla, eikö myös muuta ihmiselämää?
Yllä mainitut kiistanalaiset tulkinnat eivät tee tyhjäksi sitä, että suurimmaksi osaksi Vainion kirja on tasapainoista, tyylikästä ja tunnetun suomalaisen reformaation tutkimuksen koulukunnan tuloksista ammentavaa Luther-luentaa. Vainio on onnistuneesti pyrkinyt rakenteeseen, jossa Lutherin teologia esitetään Lutherin oman elämän ja hänen aikansa kirkkohistorian valossa. Myös aika ennen Lutheria ja hänen jälkeensä otetaan tarkasteluun. En uskaltaisi Vainion tapaan kuitenkaan sanoa, että William Ockhamin (k. 1347, ei 1349) teologiassa ”menetettiin mahdollisuus kuvata Jumalan läheisyyttä”, katsoihan Ockham ihmiselle annetun Pyhän Hengen eksistoivan ihmisen luonnon kanssa (coexistere). Melko yleinen epätarkkuus on pitää dominikaaneja munkkikuntana, he olivat ja ovat niin sanottu kerjäläisveljestö.
Luterilaisen puhdasoppisuuden taustalla Vainio näkee maailmankuvan murroksen: poliittinen ja aatteellinen kaoottisuus sai monet ajattelemaan, että skeptisyys, epävarmuus ja moniarvoisuus eivät ratkaise ongelmia. Pietismin Vainio taas katsoo liittoutuneen valistuksen yksilökeskeisyyden kanssa. Voisivatko nämä syyt ja yhteydet selventää meidänkin aikamme oikeaoppisuuden ja eristäytyvän ”tosikristillisyyden” elinvoimaa?
Vainio käyttää ajoittain puhekielenomaista, jopa melko ronskia tyylilajia: hän puhuu ”röyhtäyksestä”, ”mellestyksestä”, ”vilungista” ja lainaa useita kertoja Lutherin anaalisia kielikuvia – ehkä kansantajuisuuden lisäämiseksi, onhan WSOYn kompakti Kristinuskon vaikuttajat -kirjasarja tarkoitettu suurelle yleisölle. Sarjan kirjoittajat ovat asiantuntevia teologeja jatko-opiskelijoista tohtoreihin, mutta kaikki taitavat olla kirkon niin sanotulta oikealta laidalta. Sattumaa vai ei?