Vesa Hirvonen, teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian dosentti
Tarkastelen avioliiton pysyvyyttä lähinnä yhdestä ajankohtaisesta näkökulmasta eli siitä, voiko luterilaisen käsityksen mukaan avioliiton avata sama sukupuolta olevien välille.
Olen eri yhteyksissä tarkastellut samaa sukupuolta olevien parisuhteiden periaatteellista hyväksyttävyyttä ja niiden etuja sekä parisuhteiden osapuolille että koko yhteisölle (esimerkiksi artikkelissani Samaa sukupuolta olevien parisuhteet ja kirkon oppi teoksessa Synti vai siunaus, toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen 2003, ss. 41-63), joten näihin kysymyksiin en enää palaa. Kirkkokin on parisuhteita arvioidessaan päätynyt toteamaan, että ”kaikkien ihmisten elämässä ja ihmissuhteissa on läsnä Jumalan hyviä lahjoja”, ja se on antanut homoille ja lesboille omantunnonvapauden (”jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta tulee kunnioittaa”) elää ”sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa” (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010, s. 4, 7; Parisuhdelain seuraukset: Piispainkokouksen selvitys 2010, s. 77). Parisuhteille ei ole hyväksytty siunaustoimitusta, mutta kirkko on päättänyt, että parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja kanssa voidaan rukoilla, yksityisesti tai yhteisöllisesti. Esitän nyt eräitä näkökohtia avioliiton avaamisesta koskemaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita.
KIRKON UUSIMMAT KANNANOTOT
Kysymys samaa sukupuolta olevien välisestä avioliitosta oli jossain määrin esillä kirkon useita vuosia kestäneessä parisuhdetyöskentelyssä, ja asiaan otettiin kantaa sekä perustevaliokunnan mietinnössä että piispainkokouksen selvityksessä. Molemmissa suhtauduttiin kielteisesti avioliiton avaamiseen samaa sukupuolta olevien välille. Vaikka sekä piispainkokouksen selvitys että perustevaliokunnan mietintö käsittelevät melko suppeasti luterilaista avioliitto-opetusta, ne sisältävät huomionarvoisia näkökohtia. Samalla niihin sisältyy, osittain tarkastelun suppeuden vuoksi, puutteita. Puutteet ovat ymmärrettäviä myös siitä näkökulmasta, että kirkon parisuhdetyöskentelyn päätehtävä ei ollut selvittää avioliittoteologiaa, vaan kysymystä samaa sukupuolta olevien parisuhteista, ja näitä suhteita pyrittiin tarkastelemaan
AVIOLIITTO PUOLISOIDEN SOPIMUKSENA
Perustevaliokunnan mietintö 4/2010, jonka kirkolliskokous hyväksyi, jättää mainitsematta avioliiton keskeisiä konstitutiivisia elementtejä. Ehkä tärkein on avioliiton sopimusluonne. Lutherin mukaan avioliitto syntyy varsinaisesti puolisoiden välisellä sopimuksella (Yli-Opas: Avioliiton teologia Englannin kirkossa ja Suomen evankelis–luterilaisessa kirkossa vuosina 1963-2006 2010, s. 90). Avioliiton sopimusluonneajatuksen syrjäytymisen taustalla saattaa olla kihlausinstituution heikkeneminen ja melkeinpä häviäminen nyky-Suomessa. Luterilaisessa kirkossa (sen enempää kuin muissakaan kirkoissa) ei siis ajatella, että avioliiton synnyttäisi tai tekisi sen enempää yhteiskunta kuin kirkkokaan. Avioliitto on liitto, jonka sen osapuolet tekevät lupautumalla toisilleen. Yhteiskunnan tehtäväksi on nähty avioliiton vahvistaminen ja kirkon tehtäväksi sen siunaaminen (ja esimerkiksi Suomessa myös vahvistaminen valtion puolesta). Tästä lähtökohdasta käsin voisi ajatella, että lupautumalla toisilleen samaa sukupuolta olevat puolisot solmivat avioliiton joka tapauksessa, suhtautuivat yhteiskunta tai kirkko siihen miten tahansa.
AVIOLIITON MUUTTUVUUS
Mietinnön ongelmiin kuuluu, että sikäli kuin se puhu avioliitosta, se pitää sitä huomattavan muuttumattomana instituutiona eikä kiinnitä juuri lainkaan huomiota sen historialliseen kehittymiseen. Tästä ei voi syyttää valiokuntaa, vaan syynä on se, että kirkon monivuotisessa parisuhdetyöskentelyssä kirkkohistorioitsijat olivat sivussa: parisuhdekysymyksiä selvitettiin monen teologian alan kannalta, mutta ei kirkkohistorian. Mahdollisesti ei haluttu tuoda avioliittoa edes sen historian osalta parisuhdetyöskentelyn keskiöön. Mitä merkityksiä avioliitolle on annettu Vanhan ja Uuden testamentin aikana? Miten se on ymmärretty kirkkojen historiassa? Nämä kysymykset jäävät esittämättä, ja avioliitto näyttää – karrikoiden sanoen – pysyneen samanlaisena paratiisista meidän päiviimme.
Osin tradition tarkastelun puutteellisuuden vuoksi mietinnön avioliittoteologia jää monella tavalla yksipuoliseksi. On totta, että vaikka luterilaiset tunnustuskirjat eivät pidäkään avioliittoa sakramenttina, sillä katsotaan olevan jumalallinen asetus (kuten muillakin säädyillä ja tehtävillä). Mietintö tekee kuitenkin nähdäkseni liian pitkälle menevän tulkinnan siitä, mitä luterilaiset tunnustuskirjat toteavat avioliiton muuttumattomuudesta.
On huomattava, että tunnustuskirjojen avioliittokohdat on lähinnä kirjoitettu perustelemaan miehen ja naisen pysyvää ja muuttumatonta oikeutta avioliittoon, ei avioliiton ikuista muuttumattomuutta kaiken kaikkiaan. Ne kirjoitettiin tilanteessa, jossa oli puolustettava selibaattilupauksen antaneiden pappien oikeutta mennä naimisiin; niitä ei kirjoitettu torjumaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja, eikä niistä löydy mainintaa, että avioliitto on eksklusiivisesti miehen ja naisen välinen. Mahdollisesti asiaa pidettiin itsestään selvänä, mutta expressis verbis sitä ei sanota eikä sille esitetä perusteluja. Oikeutetusti voi sanoa, että uskonpuhdistajat eivät tunne muunlaista kuin mies-nainen avioliiton. Sen sijaan ei voi edes sanoa, etteivät he tunne tai hyväksy muuta kuin yhden miehen ja yhden naisen välisen avioliiton (Hessenin Filipin tapaus ei ole ainoa laatuaan, ks. Olavi Lähteenmäki: Sexus und Ehe bei Luther 1955, s. 72, 85).
AVIORAKKAUS LÄHIMMÄISENRAKKAUTENA
Avioliitto on mietinnössä nähty muuttumattomana luomisjärjestyksenä mahdollisesti siksi, että mietintö ei juuri lähesty avioliittoa lähimmäisenrakkaudesta käsin (toisin kuin esimerkiksi piispojen perhekirja Rakkauden lahja 2008). Tämä rakkauden syrjäytymisen ongelma on vaivannut luterilaisen teologian tulkintaa ennenkin. Oli aikoja, jolloin oletettiin, että Lutherin mukaan luomistyöhön sisältyy joitakin muuttumattomia luomisjärjestyksiä, säätyjä ja tehtäviä, joita ei voi arvioida rakkauden valossa. Avioliittoa pidettiin yhtenä näistä. Nämä niin sanotut luomisjärjestykset saivat pahan kaiun natsiaikana. Käsitys, että Luther kannattaisi tällaisia muuttumattomia luomisjärjestyksiä on hylätty jo kymmeniä vuosia sitten (Antti Raunio: Järki, usko ja lähimmäisen hyvä 2007, s. 51, 149).
Lutherin aikana elettiin sääty-yhteiskunnassa, ja avioliitto oli yksi säädyistä. Luther ei erottanut aviosäätyä lähimmäisenrakkaudesta. Lutherin avioliittokäsitystä tutkinut Olavi Lähteenmäki toteaa, että Lutherin mukaan aviorakkauskin on lähimmäisenrakkautta. Sanoopa Luther niinkin, että lähimmäisenrakkaus on ylempi sääty kuin avioliitto, pappeus ja esivalta (s. 135; via Yli-Opas 2010, ss. 315-316, 336-338).
Realistina Luther tunnusti, että ihmisellä on vahva sukupuolinen veto, joka on pidettävä kurissa. Siksi avioliitto on hänen mukaansa oikeus, jopa velvollisuus, ellei ihmisellä ole erityistä naimattomuuden kutsumusta ja lahjaa (sellainen on hänen arvionsa mukaan yhdellä tuhannesta). Lutherin kannanotot ovatkin kaukana ahtaasta sääntöetiikasta (Sammeli Juntunen: Sex teoksessa Engaging Luther, toim. Olli– Pekka Vainio, 2010, ss. 186-209). Jos ylipäätään myönnetään, että on homoja ja lesboja, joilla on vahva sukupuolinen veto kuten muillakin ihmisillä mutta ei naimattomuuden kutsumusta ja lahjaa, voi kysyä eikö heillekin avioliitto olisi oikeus, jopa velvollisuus halun kurissa pitämiseksi?
JATKUVA LUOMINEN
Ajatukselle avioliiton muuttuvuudesta voi löytää tukea paitsi rakkauden teologiasta myös luterilaisuudessakin arvostetusta niin sanotusta jatkuvan luomisen (creatio continua) ajatuksesta. Tätä luomisteologista ajatusta soveltaen voi katsoa, että luomisessa asetettiin alati uusia muotoja saava avioliitto. Jatkuvaan luomiseen sisältyy se, että Jumala kussakin tilanteessa uudistaa luonnollisen lain vaatimuksen ja osoittaa oikean toimintatavan eettisen harkinnan perusteella (Yli-Opas 2010, s. 144, 294-295). Avioliittoteologiasta väitellyt Antti Yli-Opas päätyy toteamaan: ”Kirkon teologia avioliitosta on nähty luterilaisessa tulkinnassa yhteiskunnan juridisen järjestyksen tavoin historiallisena järjestyksenä, joka arvioidaan kussakin tilanteessa uudelleen, eikä sitä siksi voida pitää pysyvän luomisjärjestyksen ilmaisuna.” (s. 355) Muuttuvan avioliiton mallissa samaa sukupuolta olevatkin voivat mennä naimisiin: ”Loogisesti tämä ajattelumalli vihkimisestä sisältää mahdollisuuden myös samaa sukupuolta olevien parien kirkolliseen vihkimiseen, koska yhteiskunnassa jatkuvasti muuttuva avioliiton instituutio on aina kulloisessakin muodossaan ilmaisu jatkuvasta luomisesta. Tällaisen liiton solmimisen yhteydessä vietetään jumalanpalvelusta, mikä muodostaa kirkollisen vihkimisen.” (s. 321, n. 43)
AVIOLIITON YHTEISKUNNALLINEN LUONNE
Perustevaliokunnan mietinnössä on nähdäkseni myös se ongelma, että avioliiton yhteiskunnallinen luonne on lähes peittynyt avioliiton teologisen, melkeinpä sakramentaalisen tulkinnan alle. Avioliitolla on Lutherin teologiassa epäilemättä myös hengellisiä merkityksiä ja tehtäviä, ja käsitykseni mukaan niitä voi hyvin soveltaa myös samaa sukupuolta oleviin pareihin. (Sakramentaalisen avioliiton soveltuvuudesta samaa sukupuolta olevien välille, ks. esim. Jeffrey John: Permanent, Faithful, Stable: Christian Same-Sex Partnerships 1994; arvioni tästä teoksesta TA 4/2004). Avioliiton yhteiskunnallinen luonne tulisi kuitenkin kirkollisessa keskustelussa ottaa huomattavasti vakavammin kuin mitä perustevaliokunnan mietintö on tehnyt. Kuten tunnettua, Luther kirjoitti Vähän katekismuksen liitteenä olevan Avioliittoon vihkiminen -osan alkuun seuraavaa: ”Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.” (Suomen evankelis–luterilaisen kirkon tunnustuskirjat 2007, s. 318). Luterilaisuuden mukaan kirkon on maallisen regimentin alueelle kuuluvissa asioissa otettava vakavasti yhteiskunnan tekemä luonnollisen moraalilain tulkinta.
LOPUKSI
Luterilaisessa teologiassa ei ajatella, että avioliiton varsinaisesti synnyttäisi tai tekisi sen enempää yhteiskunta kuin kirkkokaan. Avioliitto on liitto, jonka puolisot tekevät lupautumalla toisilleen. Yhteiskunnan tehtäväksi on nähty avioliiton vahvistaminen ja kirkon tehtäväksi sen siunaaminen. Millä perusteella valtio ja kirkko voisivat kieltäytyä kahden miehen tai kahden naisen solmiman avioliiton hyväksymisestä ja tukemisesta? Nähdäkseni luterilaisittain ainoa mahdollisuus todella vastustaa samaa sukupuolta olevien oikeutta mennä yhteisön hyväksymään avioliittoon olisi todistaa heidän liittonsa lähimmäisenrakkauden vastaisiksi – joko heille itselleen tai muille. Myös jälkimmäinen vaihtoehto on mahdollinen: voi ajatella, ettei olisi lähimmäisenrakkauden mukaista ajaa yhteiskuntaan tai kirkkoon käytäntöä, joka loukkaisi osaa kansalaisista tai kirkon jäsenistä tai olisi yhteisön kokonaisedun vastainen. Henkilökohtaisesti olen päätynyt kannattamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja sekä yhteiskunnassa että jossain tahdissa kirkossakin ennen kaikkea siksi, että katson niiden olevan lähimmäisenrakkauden mukaisia. Luterilaisuudessa kaikkien luotujen todellisuuksien tehtävänä on toteuttaa lähimmäisenrakkautta, niin avioliitonkin. Jos ja kun avioliitto velvollisuuksineen ja oikeuksineen edistää lähimmäisenrakkauden toteutumista myös silloin kun kumppanit ovat samaa sukupuolta, se on luterilaisuuden mukaan oikea ja toivottava elämänmuoto heidänkin tapauksessaan.