Kristinusko on muutoksen historiaa

Taas kerran keskustellaan naisista papinvirassa. Kaksi aktiivista toimijaa ev.lut. kirkossa ovat ”Paavalin synodi” ja Luther-säätiö. Vahvistaakseen painoarvoaan ne ovat ottaneet tunnuksekseen kaksi radikaalia vaikuttajaa kirkon historiasta. Kaksi miestä, joiden copywrightiä ei kukaan enää valvo. Monelta on jäänyt huomaamatta, että ”synodin” (=kirkolliskokous) ja säätiön ajatukset ovat jyrkässä ristiriidassa niin Paavalin kuin Lutherin kanssa.

Paavali oli radikaali kirkon rakentaja, Martti Luther sen radikaali uudistaja. On täysin mahdotonta tehdä Paavalista vanhauskoista perinteen säilyttäjää. Hän oli ensin fundamentalisti-juutalainen ja kristittyjen vainoaja. Persoonallisen uskon murroksensa jälkeen Paavali oli toinen mies. Hän mursi juutalaisen ja juutalaiskristillisen uskon perinteen. Hän luopui juutalaiskristillisen uskon tunnusomaisista tavoista kuten poikien ympärileikkauksesta ja rakensi kirkkoa kokonaan uuden vapauden ja uskonnollisen tapakulttuurin pohjalle.

Niin kuin olen kirjassani ”Paavali, risti ja riita” (WSOY 1992) pyrkinyt osoittamaan, oli Paavali niin juutalaiskristillisissä seurakunnissa kuin koko kirkon historiassa suurin perinteen muuttaja ja mullistaja.

Uusi testamentti ei tunne nykymuotoista miesten virka- ja palkkapappeutta. Koko ajatus ei ole ”raamatullinen”. Lähempänä Uuden testamentin perusnäkemystä on kristittyjen (kastettujen) yleinen pappeus. Nyt piskuinen miespappien joukko on jämähtänyt miehiseen virkapappeuteen. Ehkä tajuamattaan he tekevät tästä uskon keskeistä kysymystä. Ei se ole.

Paavalin irrottautuminen vanhauskoisesta juutalaisuudesta ja Lutherin pappien naimattomuudesta (sitäkään Uusi testamentti ei tunne!) olivat monta kertaa isompia uudistuksia, kuin luterilaisen kirkon päätös avata papinvirka kaikille, myös naisille.

Niin sanottua suurta yleisöä on pitkin matkaa johdettu harhaan. Paavalin synodin ja Luther-säätiön ihmiset ovat esiintyneet kirjaimellisen raamatuntulkinnan edustajina. Ikään kuin he ja vain he seuraisivat kaikkea Raamattuun kirjoitettua.

Se ei todellakaan ole totta. Vaikka unohdettaisi Vanhan testamentin moniavioisuus ja synnintekijöiden kivittämiset, eivät he seuraa myöskään Uuden testamentin sanoja. Kiistanalaista on, mikä on se pappeus, jota Uusi testamentti edustaa. Jeesus ei perustanut kirkkoa. Jeesukseen asti emme näin pääse. Virkapappeus kehittyi kirkossa sen ensimmäisten vuosisatojen aikana, eri tahoilla vähän eri suuntaan.

Paavali neuvoi nuorempaa veljeä, Timoteusta. Hän puhui seurakunnan paimenesta yhden vaimon miehenä. Puhuiko hän silloin aviouskollisuudesta vai sukupuolesta? Elantonsa Paavali hankki tekemällä telttoja. Voisivatko Paavalin synodin jäsenet nyt ryhtyä kiinteistövälittäjiksi ja saarnata siinä sivussa – kuten Paavali teki?

Jostakin tällaisesta voidaan kiistellä ja olla eri mieltä. On kuitenkin myös selviä ja kiistattomia asioita. Vain yksi esimerkki: valakäytäntö. Meillä on selvä Jeesuksen sana jossa hän kieltää valan vannomisen.

Kirkko ja sen teologit ovat käyttäneet paljon aikaa selittääkseen ja suhteellistaakseen Jeesuksen selviä sanoja, kuten Vuorisaarnan etiikkaa. Apostolien teoissa kuvataan omaisuuden yhteyttä alkuseurakunnassa. Tietooni ei ole tullut, että Paavalin synodilaiset olisivat myyneet talonsa ja tavaransa lahjoittaakseen rahat köyhille. Eikä kirkko – ei tietenkään. Isot kirkot ovat aina löytäneet itsensä vallan puolelta. Usein ne ovat perustelleet kantansa Paavalin Roomalaiskirjeellä.

Täydellisiksi ja moraalisesti nuhteettomiksi voivat tässä elämässä julistautua vain tekopyhät. Kaikkien muiden osana on myöntää oma raadollisuus ja valmius kompromissien tekemiseen.

Yhtä kaikki – niin juutalaisten kuin kristittyjen historia on jatkuvaa muutoksen historiaa. Kuinka muuten voisi olla? En kykene näkemään sille vaihtoehtoja. Yksi varmasti on: muuttaa kirkot museoiksi.