Kirja-arvostelu:
Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka
Läntinen perinne antiikista uudelle ajalle
Helsinki: Kirjapaja 2007
Vesa Hirvonen (Diakonia 6/07)
Suomalais-amerikkalaisen filosofian tohtori Maiju Lehmijoki-Gardnerin tuhti tietopaketti (385 sivua) läntisestä kristillisyydestä on paljon enemmän kuin kuvaus kristillisestä mystiikasta. Kirjoittaja pyrkii rajaamaan esitystään mystiseen traditioon, mutta käsite ‘mystiikka’ osoittautuu äärimmäisen monitulkintaiseksi. Se kristillinen traditio, jota kuvataan, murtautuu tulkintahorisonttien läpi: lopulta jää sivuseikaksi, voiko esimerkiksi jonkin sääntökunnan elämäntapaa tai jonkun teologin opetuksia pitää mystiikan alaan kuuluvina vai ei. Maiju Lehmijoki-Gardnerin teoksen ansio on, että siinä on kompaktisti valotettu kristillisen spiritualiteetin historiaa varhaisesta kristillisyydestä reformaatioon.
Taustaksi kirjoittaja kertoo antiikin uskonnollisesta ja filosofisesta perinnöstä. Hän viittaa mm. Wendy Cotteriin, jonka mukaan jopa Jeesuksen tekemät ihmeet vastasivat antiikin jumaliin liitettyjen ihmeiden viittä arkkityyppiä, jotka olivat parannus- ja ruokaihmeet, henkien manaaminen, kuolleiden herättäminen ja luonnonvoimien kontrollointi. Pakanallisen antiikin ohella Maiju Lehmijoki-Gardner painottaa juutalaisuuden roolia kristillisen tradition kehityksessä. Hän huomauttaa, että juutalaisuuteen on kuulunut voimakas kokemuksellinen, aistillinen ja mystinen vire, joka on vaikuttanut kristilliseen spiritualiteettiin.
Varhaiskristillisen ja keskiaikaisen spiritualiteetin yhtenä kulmakivenä kirjoittaja pitää allegorista raamatuntulkintaa. Se jäi hänen mukaansa syrjään vasta 1200-luvun skolastiikan ja 1500-luvun reformaation, ja lopullisesti 1800-luvun historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen myötä.
Varhaisille raamatunlukijoille Raamatun kirjoitusten hengellinen merkitys oli tärkeämpi kuin niiden historiallinen totuusarvo. Maiju Lehmijoki-Gardner huomauttaa, että varhaiskristilliset teologit eivät olleet fundamentalisteja, he eivät pitäneet jokaista Raamatun kohtaa historiallisesti totena, vaan löysivät teksteistä sisäisiä ristiriitoja, eivätkä he pitäneet kaikkia kertomuksia uskottavina. Tämä ei estänyt heitä uskomasta, että Raamatun jokaisella kohdalla oli hengellistä arvoa. Erityisen suosittua oli Vanhan Testamentin henkilöiden ja tapahtumien tulkinta typologisesti Uuden Testamentin henkilöitä ja tapahtumia ennakoiviksi. Esimerkiksi Mooseksen ajateltiin ennakoivan Jeesusta ja paratiisin puun Jeesuksen ristiä. Allegorinen luenta muodosti isoja kokonaisuuksia: Mooseksen historia saatettiin tulkita kristityn hengellisen täydellistymisen monivaiheiseksi tieksi.
Maassamme suhteellisen vähän tunnettu marttyyrien, askeettien ja varhaiskeskiajan luostari- ja muu spiritualiteetti saa asiantuntevan selvityksen. Luostarihengellisyyden kukoistus ja murros 1000-1200- luvuilla esitellään kiinnostavasti. Esiin nousee monenlaisia mystikkoja kokemuksellisista itsensäruoskijoista viileisiin älykköihin. Tunnetuimpia ovat Bernard Clairvauxlainen (1090-1153), Hildegard Bingeniläinen (1098-1179), Franciscus Assisilainen (1181/2-1226), ja myöhemmät Mestari Eckhart (n. 1260-1327/28), Heinrich Suso (n. 1295-1366), Katariina Sienalainen (1347-1380), Avilan Teresa (1515-1582) ja Ristin Johannes (1542-1591). Merkittävinä mystiikan teologeina esitellään Jean Gerson (1363-1429) ja Nikolas Cusanus (1401-1464). Apeana kirjoittaja joutuu myöntämään, että “Jumalan rakkauteen keskittynyt mystiikka liittyi ristiretkissä sotaan ja väkivaltaan”. Mystikot pitivät ristiretkiä kristillisen rakkauden osoituksina.
1200-luvun alun tienoilla kaupungeista tuli Euroopan uskonnollisen elämän keskuksia. Yliopistoverkko laajeni. Hengellisiä tekstejä alettiin latinan lisäksi kirjoittaa kansankielillä. Fransiskaanit ja dominikaanit nousivat merkittävään asemaan, ja myös varsinaisia maallikkoliikkeitä alkoi syntyä. Maiju Lehmijoki-Gardner osoittaa, että erityisen vaarallisina kirkko piti sekä kirkon täydellistä köyhyyttä saarnanneita villitsijöitä että sielun täydellistä raukeamista Jumalaan opettaneita äärimystikkoja.
Maiju Lehmijoki-Gardner toteaa, että yhteiskunnallinen ja kirkollinen tilanne Euroopassa muuttui ratkaisevasti 1400- ja 1500-luvuilla. Kulttuurisen yhdenmukaistamisen vaatimus johti erilaisiin vainoihin. Kirkollinen kehitys pohjoisessa Euroopassa vei reformatoristen kirkkojen syntyyn. Kuitenkin myös katolisessa kirkossa tapahtui sisäinen muutosprosessi, joidenkin tutkijoiden mielestä jopa reformaatio, joka ei ollut vain uskonpuhdistuksen vastareaktio, counter-reformation. Poistaessaan sääntökunnat uskonpuhdistajat tulivat poistaneeksi rukoukseen ja mietiskelyyn omistautuneen elämäntavan. Tällöin myös hengellisen ohjauksen resurssit vähenivät. Tässä kehityksessä naisten mahdollisuudet vaikuttaa uskonnolliseen ajatteluun heikkenivät.
Suomeksi on nyt käytettävissä perusteos keskiajan spiritualiteetista ja sen yhteiskunnallista yhteyksistä. Hakemistot ovat avuksi, kun lukija etsii tietoa tietystä ajasta, ilmiöstä tai henkilöstä. Viitteet ja kirjallisuusluettelot auttavat kiinnostunutta eteenpäin.