Kirkosta kuuluu naurua

Maamme arvostetuimpiin perheneuvojiin kuuluva rovasti Matti J. Kuronen on niin uskomaton verbaalivirtuoosi, että joutuu kysymään, pysyykö hän itsekään sanojensa perässä. Ehkä ei aina, mutta melkein. Kielikuvat uskoon tulleesta järjestä, harppusektioon siirtyneistä kitarakuoroista ja hyväuskoisille varatuista taivaanrantatonteista huvittavat ainakin ammattiuskovaisia, joita Kuronen taitaa loppujen lopuksi Väitöskirjallaan puhutella, tahtoipa tai ei. Silti hänen tyylilajikseen sopisi mielestäni paremmin aforistiikka. Helmet saisivat pysyä helminä, eikä niitä tarvitsisi sitoa yhteen edes ”teokoomiseksi” kokonaisuudeksi.

Kokonaisvaltaisten teorioiden esittäminen kristillisestä elämästä ja kirkosta on sitäpaitsi Kurosen peruspyrkimysten vastaista. Valmiit selitykset riittävät hänen mukaansa vain siellä, missä järjen käyttö kielletään. Mitään rationalisoitua järkeisuskontoa Kuronen ei kuitenkaan kaipaa: ”Usko ilman myyttejä kuihtuu järkiavioliitoksi Jumalan kanssa.” Vapauttaan ja omaa ajatteluaan pelkäävät uskonnolliset häkkilinnut vain on vapautettava jumalisten kourista Jumalan lasten vapauteen. Tie Taivaaseen ei ole maailman miinakenttään raivattu ajoura. Ruoskaa vapaustaistelija-Kuroselta saavat niin jumalat, raamatut, kirkot kuin kansakin.

Elämään väistämättä kuuluvaa, jossain jokaista odottavaa traagisuutta on turha puskuroida omatekoisilla jumalilla. Eikä se oikeakaan Jumala päästä ihmisiä helpolla: ”Me joudumme katsomaan Jumalan viipyilevää hymyä myös sen veden päällä, jonka pinnan alla pintapelastajat etsivät hukkunutta lasta.” Sotajoukkojen Jumala on kuitenkin jo uupunut ja ottanut uhrin paikan maailmassa. On Uuden testamentin aika. Jumala saattaa näkyä, jos katsoo itseään tai toista ihmistä rakkauden läpi.

Jeesustakin pitäisi Kurosen mukaan tarkastella uusin silmin. Mikä totuus sisältyy siihen vuosikymmenten hiljaisuuteen, josta Jeesus käveli julkisuuteen? Miksi paholainen ei kiusannut Jeesusta todennäköisimmällä miesten kiusauksella, naisilla? Vastaako Jeesus ylipäätään sitä kuvaa, millainen Messiaan pitää olla ja miten hänen kuuluu käyttäytyä? Ehkä Pietari ei ollutkaan ihan väärässä, kun hän kielsi Jeesuksen. Hänen sanansa ”minä en tunne sitä miestä, josta te puhutte” saattaa sisältää oivalluksen, josta oikea usko alkaa. Ehkä mekään emme vielä tunne Jeesusta.

Raamattuun pitäytymisessä on Kurosen mielestä se huono puoli, että silloin ei tarvitse lukea elämää. Raamattu voitaisiin hänen mukaansa tulkita Jumalan alustukseksi sen todellisuuden etsintään, jossa Jumalan tahto ja ihmisten tarpeet kohtaisivat. Yritys ymmärtää raamattua ilman mielettömyydentajua on Kurosesta yhtä mieletöntä kuin maalata olohuoneen väreihin sopiva ikoni. Itselleni tulee mieleen, että on se aika hauskaa, että Raamatussa on kirjeitä, joissa Paavali äksyilee tosi huonotuulisena. Tämä osoittaa, että Jumala sitoutuu perin inhimilliseen sananjulistukseen.

Kirkossa on Kurosen mukaan valuvika, kun se uhkaa hajota lihaa koskeviin erimielisyyksiin. Juuri lihassa olisivat kirkon mahdollisuudet: ”Yhden piispan avioliitto-ongelmat, toisen toiminta kansankirkon esi-itkijänä ja sen savolaisen supliikki homokeskustelussa vaikuttavat sekä myönteisesti että kielteisesti enemmän kuin kaikki paimenkirjeet ja tarkastuspuheet.” Homokeskusteluun osallistuu Kuronen itsekin. Lukemattomien heteroliittojen pelastaja ei epäröi puhua homoliittojen puolesta.

Toivonpilkahduksena kirkossa Kuronen näkee lappeenrantalaisen työttömien vapautuksen teologian, jossa työttömät eivät alistuneet autettaviksi. Voimaantumisen tunteessaan he julistivat: ”Älkää tarjotko meille sahajauhoja. Osaamme itsekin sahata.” Paikalliset pienteologiat voisivat Kurosesta käydä laajemminkin lääkkeeksi kirkolle: ”Kirkon oppi ilman seurakuntien pienteologisia sovellutuksia jää rataverkoksi ilman asemia.” Tällaiseen paikallisteologiaan ei voi osallistua, vaan vaaditaan sitoutumista: ”Ero on sama kuin pekonimunakkaan teossa: kana voi osallistua siihen, mutta sian pitää sitoutua.”

Jos totuus ei asu kirkossa niin ei se asu kansassakaan. Kansan usko on Kurosesta pyttipannua, jossa luterilaisuus sekoittuu kulloiseenkin muotifilosofiaan tai -psykologiaan sielunvaelluksineen ja harekrishnoineen. Tai sitten se lähenee moralismia ja joka suuntaan oikeassaolevaa fundamentalismia. Edes seurakunnallisten pienteologioiden ei tarvitse olla kansanteologiaa. Paikallisia lukeneitakin voisi kuunnella: ”Liian helposti seurakunnat puhuvat uskoville ja kuuntelevat julkkisfilosofeja. Keskusteluyhteys oman paikkakunnan viisaiden kanssa käy vaikeasti.”

Nauru ja huumori ovat Kurosen lääke tiellä Jumalan lasten vapauteen. Vielä kirkko ei osaa nauraa, ainakaan julkisesti: ”Sakaristossa nauretaan, mutta julkisuudessa itketään.” Olen nähnyt yhden poikkeuksen: Juuri Turun piispaksi valittu Kari Mäkinen antoi vakavaa haastattelua televisiolle. Sitten hän keskeytti ja alkoi nauraa selitykselleen.