Tuulikki Vuorela, pastori, Suomusjärvi
Olen istunut ja viihtynyt itse kirkossa kaksivuotiaasta, mutta haistan vahvasti vallankäyttöä siinä, miten virallisen tason ja komiteoiden Ev. Lut. kirkkomme monopolisoi hengellisyyden ilmaisemisen muodot.
Miten kirkko osoittaa ylhäältäpäin ja asiantuntijana – opettajana, sen ainoan oikean tavan ja instrumentin ilmaista hengellisyyttä, elää hengellistä elämää. Tämä liittyy musiikkiin, taiteeseen ja tunteiden ilmaisuun kirkossa ylipäätään, rukouksen muotoihin, kaikkeen. Miksi messumme niin usein ovat juhlavuudessaan ja kankeudessaan valtiollisia tilaisuuksia muistuttavia ja jumalattoman väsyttäviä seurakuntalaisen kannalta? Työntekijöillähän on aina sentään siellä jotakin tekemistä…
Kyllä aktiiviseurakuntalaiset aina pärjäävät, mutta pappina olen ollut tuhat kertaa siinä tilanteessa, että hiukan kirkosta etäämmällä eläville pitää toimituskeskustelukin aloittaa rentoutuspuheenvuorolla: Otetaanpa rauhallisesti ja hengitetäänpä syvään. Tämä on teidän perheenne tärkeä juhla ja te päätätte nyt miten sitä vietetään. Ei olla siis toteuttamassa juhlallista kaavaa jonka voi pienikin rike tuhota, vaan ollaan elämässä yhtä teidän elämässänne tärkeää hetkeä ja vaihetta. Kastetta, konfirmaatiota, vihkimistä, hautaan siunausta. Ei olla yrittämässä tehdä jotakin oikein kaikkien taiteen sääntöjen mukaan vaan ollaan elämässä elämää!
Konfirmoitaville olen yleensä kertonut omat kootut mokani pappina ja todennut, että kaikilla kirkossa olijoilla on niiden jälkeen ollut vain mukavampaa. Kirkkoon ei tulla suorittamaan eikä sieltä pidä lähteä häveten sitä että suoritus epäonnistui. Jos tällaisia tunteita pääsee läsnäolijalle putkahtamaan, niin silloin itse instituutio on pahasti epäonnistunut.