Mikko Myllys, myynti- ja projektipäällikkö, Helsinki
Helsingissä kirkosta erosi viime vuonna noin 4100 ihmistä – pienen maalaisseurakunnan verran väkeä. Heistä yli 70 % oli 18-39-vuotiaita nuoria opiskelijoita ja työssäkäyviä kaupunkilaisia, jotka ovat syntyneet kuusikymmentäluvun lopun jälkeen. Lähes 3000 nuorta ihmistä katsoi, että kirkolla ei ole heille mitään sellaista merkitystä tai annettavaa, mikä antaisi aihetta olla edelleen kirkon jäsen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että samaan aikaan Punaisen Ristin ja Amnestyn kaltaiset hyväntekeväisyyttä ja globaalisti tasa-arvoista hyvinvointia edistävät kansalaisjärjestöt vetoavat toiminnallaan tähän ikäryhmään.
Tietävätkö kirkosta eroavat todella, mitä kirkko tekee ja kuinka se toimii? Ovatko mielikuvat kirkosta syntyneet rippikouluopettajan ahdasmielisyyden, lukion kulahtaneen uskonnonopettajan tai mielikuvituksettoman sukujuhlan perusteella? Vastuuta siitä, minkälaisena kirkko ulospäin näyttäytyy, ei voida vierittää kirkosta eronneiden niskaan: He ovat tehneet ratkaisunsa omien kokemustensa perusteella. Meidän vastuullamme on huolehtia siitä, että nämä ihmiset tietävät minkälaisesta kirkosta he eroavat.
Kahden vuosituhannen ikäisen sanoman ydintä ei tarvitse muuttaa mihinkään. Kirkon kohtalon kysymys on siinä, osaammeko me puhua hätää kärsivistä ihmisistä huolehtimisesta ja Jumalan rakkaudesta sillä tavalla, että se ymmärretään nykyajassa. Puheen ja toiminnan tulee olla kiinni tässä ajassa – ei kyyristellen 1900-luvun juoksuhaudoissa, vaan pää pystyssä 2000-luvun tantereella. Kirkon on opittava puhumaan ja toimimaan uskottavalla tavalla tässä ajassa!