Kirja-arvostelu:
Matti Kamppinen: Meemejä ja uskonnollisia robotteja: kulttuuriesseitä
Helsinki: Yliopistopaino 2004.
Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen dosentin Matti Kamppisen esseet meemeistä, ajasta ja uskonnoista tai oikeastaan uskontotieteestä perustuvat osittain hänen omiin tutkimuksiinsa, osittain eri alojen tutkimus- ja muuhun kirjallisuuteen. Parhaimmillaan esseet sisältävät sisäistettyä tietoa ja teräviä oivalluksia, pahimmillaan latteuksia.
Käsitteen “meemi” lanseerasi tieteelliseen keskusteluun evoluutiobiologi Richard Dawkins 1976. Meemeillä tarkoitetaan kulttuuripiirteitä, ideoita, joiden oletetaan siirtyvän kantajalta toiselle jäljittelyn tai muun ei-geneettisen siirron kautta. Ns. meemiteorian mukaan kulttuurinen todellisuus – tavat, tottumukset, käyttäytymispiirteet, muotioikut, elämänkatsomukselliset ideat jne. – leviävät samantapaista evolutionaalista lainomaisuutta noudattaen kuin biologinen todellisuus.
Kamppista kiinnostaa uskontojen tarkastelu meemistöinä, “runsastumaan pyrkivinä systeemeinä, joiden menestyminen riippuu niiden kehittelemistä fenotyyppisistä keinoista ja siitä, miten hyvin ne ovat valjastaneet kopioitumistapoja palvelukseensa”. Brittiläisen psykologin ja paranormaalien kokemusten tutkijan Susan Blackmoren mukaan uskonnoilla on “meemikonsteja”, “joiden avulla ne yrittävät tartuttaa uusia kantajia”. Niitä ovat esimerkiksi “altruismikonsti”, “totuuskonsti”, “pelon ja lohdutuksen konsti”, “pyhien tekstien konsti” ja “mysteerikonsti”. Raamattu sellaisenaankin on joskus nähty meeminä: Kamppisen mukaan “länsimaisesta kulttuurista on jopa sanottu, että se on itse asiassa Raamatun keino tuottaa lisää Raamattuja”.
Mielestäni ei tunnu kovin mullistavalta pyrkiä selittämään kulttuurisia ilmiöitä olettamalla kulttuuripiirteitä, jotka säilyvät ja leviävät esimerkiksi jäljittelemällä. Tässä mielessä voi hyvin puhua itsemurha- ta selibaattimeemeistä. Esimerkiksi itsemurhameemin voi katsoa päässeen voitolle, kun ihminen tekee itsemurhan, ja sen voi ajatella runsastuvan, kun sitä jäljitellään, eli kun toinen ihminen noudattaa esimerkkiä ja myös tekee itsemurhan. Varsinainen epäuskottavuus alkaa vasta, jos meemeille aletaan olettaa intentionaalista käyttäytymistä, eli jos ajatellaan, että meemi “pyrkii pääsemään ohjaimiin”, että meemejä “kiinnostaa niiden runsastuminen”, kuten Kamppinen tai hänen lainaamansa meemiteoreetikot esittävät. Onko todellisuus heidän mukaansa täynnä päämääriä ja pyrkimyksiä? Uskovatko he ikivanhaan aristoteliseen todellisuuskäsitykseen, jonka mukaan kaikki luonnossa sisältää sisäänrakennettuja päämääriä, kivet, kasvit, eläimet? Vai onko heidän puheensa meemien “pyrkimyksistä” ymmärrettävä vain kuvaannollisesti?
Kamppisen aikaesseissä parasta mielestäni ovat erilaiset moderneihin aikatulkintoihin liittyvät huomiot. Kamppisen mukaan modernin yhteiskunnan keskeisiä piirteitä on relatiivisten, biologiaan ja yhteisöelämään perustuvien aikojen ja rytmien muuttaminen absoluuttisiksi. Kuvaillessaan aikamme tehouskoa Kamppinen viittaa amerikkalaiseen kirjasarjaan One-minute bedtime stories for busy parents, jonka avulla lapsen saa nukahtamaan minuutissa. Hän myös puuttuu yliopistoissa käytävään opintojen mitoituskeskusteluun ja henkilökohtaisen opintosuunnitelman edellyttämiseen opiskelijoilta: “Vaikka yhä useammalla yhteiskunnan alalla vannotaan vapauden ja säännöstelyn purkamisen nimeen, niin säännöstelyä paradoksaalisesti lisätään siellä missä se on taatusti kaikkein haitallisinta eli tieteellisen kulttuurin ydinalueilla.” Kamppinen myös varoittaa vapaa-ajan alistamisesta työlle: “Vapaa-aika muuttuu työstä riippuvaiseksi ajaksi – vapaa-ajalla tai lomalla lataamme akkuja ja nollaamme tilanteen, jotta sitten taas jaksamme.” Jopa hengellisen hiljentymisen kulttuurissa hän näkee vaaran: “Hiljentymis- ja kiireettömyyskeskustelut käydään kiireen ja metelin ehdoilla, samaan tapaan kuin vapaa-aikaa ja arkea koskeva keskustelu käydään työajan ehdoilla.”
Uskonnolliset robotit on ilmeisen raflaavana aiheena otettu esseekokoelman otsikkoonkin. Onko mahdollista rakentaa uskonnollinen robotti? Robotti-idean taustalla on Kamppisen mukaan oletus, että “eri elämänalueisiin kuuluvia merkityksiä ja tekoja voidaan mallintaa, toisin sanoen merkityksillä ja teoilla on formaalisia ominaisuuksia, joita voidaan jäljitellä keinotekoisissa järjestelmissä”. Kamppinen on sitä mieltä, että jos uskonnolliselta robotilta vaaditaan “aitoa uskonnollista tunnetta” esimerkiksi mekaanisten toimintojen lisäksi, myös siivousrobotilta pitäisi vaatia siivoamisen tunnetta ja elämystä pelkkien siivoustoimintojen lisäksi, koska muuten sekin ainoastaan jäljittelisi siivoamista. Ei tarvitse olla vannoutunut kielifilosofi ajatellakseen, ongelma palautuu käsitteisiin ja kieleen. Kamppinen viittaa tässä yhteydessä käsitteenmäärittelyihin, mutta jää nähdäkseni puolitiehen. Hänen kannattaisi tutustua uskonnonfilosofian ja mielenfilosofian piirissä myös Suomessa viime vuosina käytyihin keskusteluihin tunnekäsitteistä (esim. Petri Järveläisen väitöskirja A Study on Religious Emotions, 2000).
Kamppisen kannattaisi muutenkin tarkistaa ilmeisen negatiivista käsitystään teologisista tieteenaloista. Hän kirjoittaa: “Relativismin omituiset versiot kuitenkin elävät ja voivat hyvin uskontojen akateemisessa tutkimuksessa. Kulttuurirelativistismin ja hermeneuttisen tulkintatradition yhdistäminen on yksi syy sille, miksi esimerkiksi Suomessa teologinen uskonnontutkimus on edelleen voimissaan. Koska eri tieteelliset ja uskonnolliset traditiot ovat samanarvoisia, arvellaan, että uskonnontutkimusta vain edesauttaa se, että uskontoja tulkitaan kristillisen teologian keinoin ja sen lähtökohdista käsin.” Minkähänlaista “teologista uskonnontutkimusta” Suomessa Kamppisen mukaan harrastetaan, ja minkähänlaisia tuloksia siitä on tullut? Me teologit toivotamme tutkimustyöhömme kohdistuvan kritiikin tervetulleeksi, mutta se on esitettävä täsmällisesti ja selkeästi.