Aineellisen hyvän jakaminen: Neljä havaintoa

Heikki Hiilamon kirjoitus syrjäytymisestä ja yhteisöllisyydestä

Yksi Tulkaa kaikki -liikkeen tavoitteista on jakaa aineellista hyvää oman maamme ja maailman köyhien kanssa. Itse ajattelen, että kyse on laajemmin lähimmäisyydestä ja yhteisöllisestä elämäntavasta.

Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt itse pieniä havaintoja yhteisöllisyyden merkityksestä Suomen Lapissa (linkki juttuun A), eteläafrikkalaisessa slummissa (linkki juttuun B) sekä Libanonin sodan uutisten keskellä (linkki juttuun C).

Koskettavin kokemus oli kuitenkin Majakan 10-vuotisjuhla Imatralla (linkki juttuun D). Kyse on seurakunnan kohtaamispaikasta, jossa asiaton oleskelu on sallittu. Majakka sai minut pohtimaan sitä, mitä tarkoittaa Jumalan valtakunnan työ.

Ensimmäinen

Oletteko koskaan kuulleet naisesta, joka ei ehtinyt omiin hautajaisiinsa? Tarina on peräisin matkalta kaamosajan Lappiin. Kuljin Pohjois-Lapissa Kittilästä Ivaloon sinisessä hämärässä kahden pimeän välissä, kiersin kyliä ja koteja, tapasin työntekijöitä ja asiakkaita. Maalla ja taivaalla ei ollut eroa: pilvet roikkuvat alhaalla tuntureiden päällä.

Olin odottanut, että löytäisin Lapista äärimmäistä köyhyyttä ja syrjäytymistä. Ehkä syynä oli, että tiesin Lapin kärsivän erityisen korkeasta työttömyydestä, pitkistä välimatkoista ja alkoholiongelmista. Tämä kaikki on totta, mutta odotukseni oli väärä.

Lapin köyhät eivät tuntuneet olevan nälkäisiä vaan yksinäisiä. Toki kuulin karmaisevia tarinoita rahojen loppumisesta. Kolmilapsiselta perheeltä oli katkaistu mökistä sähköt keskellä talvea. Seurakunta maksoi sähkölaskun. Toisessa perheessä lapsella oli 40 asteen kuume, kun sähköt pantiin poikki joulun aatonaattona. Diakoniatyöntekijä soitti sähköfirmaan.

Yleensä pienten avustusten tarve oli kuitenkin vähäinen. Ihmiset ovat tottuneet tulemaan toimeen vähällä. Järvissä on kalaa ja vanhat mummotkin pyytävät ansalangoilla riekkoja. Nuoret ja vähän vanhemmatkaan miehet eivät syrjäydy, vaikka palkkatyötä ei löytyisi. Viina toki viettelee.

Palkkatyötä ei ole Lapissa ollut koskaan liikaa. Perinteinen elämäntapa – kalastus, metsästys ja hanttihommat – tarjoavat virikkeitä ja ylläpitävät itsetuntoa. Lappilaisten asennetta tuntui kuvaavan se, että mieluummin kaadetaan hirvi ilman lupaa kuin mennään hakemaan toimeentulotukea.

Työhön kannustaminen ei sekään tunnu toimivan Lapissa. Jos lähtee työhön, menettää rahaa. Pieni palkka ei nimittäin kata matkakustannuksia. Jos työtä ei ota vastaan, päälle isketään karenssi. Silloin on myytävä auto, eikä sen jälkeen voi edes harkita työhön lähtemistä. Samat pakot tulevat vastaan toimeentulotuessa. Jos perheen rahat loppuvat, sosiaalitoimisto tulee apuun vasta, kun omaisuus on realisoitu. Siinä menee auto, jolla olisi voinut käydä työssä ja ulkopuoliselle arvoton talo, joka vaihtuu kunnan homeasuntoon.

Joskus pienikin apu on ratkaisevan tärkeää. Seurakunta lopetti jouluavustusten myöntämisen yksinäisille. Joulun jälkeen viisi miestä oli kuollut. Kukaan ei tiedä, oliko syynä se, etteivät miehet ostaneet ruokaa vai se, että he menettivät toivonsa.

Kuulin Lapin diakoniatyölle yksinkertaisen määritelmän: Pidetään juopot ja hullut poissa näkyvistä! Välimatkat estävät kuntien järjestelmällisen päihdetyön. Todellinen este on tietysti raha. Lappiin tarvittaisiin rahaa päihdetyöntekijöiden palkkaukseen, ei ainaisia projekteja.

Mielenterveyspotilaiden tilanne on vieläkin pahempi. Avohuollon mustaan aukkoon katoaa lukematon määrä potilaita, joiden tilannetta ei seurata. Monet heistä ovat diakoniatyöntekijöiden avun varassa.

Alussa mainitsemani nainen oli mielisairaalapotilas. Hän oli kuollut sairaalassa ja tuhkattu siellä. Tuhkalähetys jäi jostain syystä jumiin Tampereen postiin (tarinan mukaan naisella oli ollut koko elämänsä ajan ongelmia postin kanssa). Hautajaisiin oli kutsuttu paljon omaisia, osa oli tullut Ruotsista asti. Tilaisuus järjestettiin. Ihmisestä ei jää paljon jäljelle, pappi kertoi myöhemmin, ja jos siitä vähästä otetaan loputkin pois, ei ero ole kovin suuri.

(kolumni Kirkonkello-verkkolehdessä 21.12.2005)

Toinen

Kirkon portti on lukossa keskellä päivää. Pihaa ympäröi paksu muuri, jonka harjalla kiemurtelee piikkilankaa. Langassa ei ole oikeastaan piikkejä, vaan lukemattomia pieniä teriä, joka ovat kuin partakoneesta katkaistuja. Korkeiden talojen maisema Manhattania, mutta kadut ovat tyhjiä.

Johannesburg tunnetaan maailman väkivaltaisimpana kaupunkina, Hillbrow on yksi sen pelätyimpiä alueita. Saksalainen Friedenskirche, suojelukohde ja yksi kaupungin vanhimmista rakennuksista, sijaitsee Hillbrown keskellä.

Vielä 1970-luvulla Hillbrow oli Etelä-Afrikan Greenwich village, eri kansallisuuksia kuhiseva ravintoloiden, puotien, kahviloiden, baarien ja yökerhojen kudelma, rento ja vapaamielinen keidas apartheidin kahlitsemassa maassa.

Mutta sitten jotkut valkoisat alkoivat vuokrata oikeita asuntoja mustille. Etelä-Afrikan halllitus haastoi Hillbrwn vuokranantajat oikeuteen vuonna 1983, mutta yllättäen hävisi jutun. Loppu on kertomus väkivallan ja köyhyyden noidankehästä. Poliisi ja muut viranomaiset hylkäsivät Hillbrown.

Ihmisiä alettiin ryöstää keskellä katua, keskellä kirkasta päivää. Kahvilat suljettiin. Hotellit luisuivat bordelleiksi, katukauppiaat vaihtuivat huumediilereiksi. Ne jotka kykenivät, muuttivat pois.

Hillbrown anarkia puhkesi uuden vuoden juhlissa helvetiksi. Uuden vuoden ”perinteestä” tuli kansainvälinen uutinen. Asukkaat heittelivät ikkunoista pulloja, kiviä, sänkyjä, televisioita, mikroaaltouuneja ja kaikkiea muuta mahdollista irtotavaraa ohikulkijoiden päälle. Ilotulitteet laukaistiin vaakasuunnassa tornitalosta toiseen. Ammuskelu, tappelut ja rähinöinti muuttivat alueen sotatantereeksi.

Vuonna 1990 saksalaiset olivat valinnan edessä: vanha kirkko oli myytävä tai sitä oli uudistettava. Seurakunta päätti, ettei kirkkoa myydä. Sen sijaan seurakunta alkoi palvella lähiyhteisöä. Kaikki alueen ihmiset toivotettiin tervetulleeksi seurakuntaan, jumalanpalveluksissa alettiin järjestää englanniksi. Lapsille alettiin järjestää tietokone-, musiikki-, draama- ja käsityökursseja. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että heillä olisi joku vaihtoehto huumeille ja välivallalle. Äidit opettelevat käsityö- ja ruuanvalmistustaitoja.

Ajatus katujen näkymättömästä vaarasta, joka riistää liikkumisen vapauden, on suomalaiselle käsittämätön ja vastenmielinen. Hillbrown tarina ei ole kuitenkaan erityinen. Se on yleistettävisssä kaikkialla, missä ihmisten välisten erojen kasvu tappaa yhteisöt ja moraalin. Yhteisöillä on äärimmäisen tärkeä merkitys kaikkien hyvinvoinnille. Yhteisöjen ja ihmisten välisen luottamuksen rakentaminen on paljon työläämpää kuin sen tuhoaminen. Meidän on pidettävä huolta siitä, ettei kirkkoja aleta turvata piikkilangoilla.

Kolmas

Kuulet kesäisenä sunnuntaiaamuna radiosta että edellisenä yönä kymmeniä lapsia oli kuollut ilmapommituksessa.

On lopulta yhdentekevää kuka on pudottanut pommit ja keiden lapsia kuoli. Tapahtuma loukkaa syvimmällä mahdollisella tavalla kristillisiä arvoja. Se loukkaa myös sitä ajatusta, joka on ikuisista ajoista saattanut inhimisen kehitystä: ponnistelemme sen vuoksi että seuraavan sukupolveen olisi helpompaa ja parempaa elää.

Kesäistä hetkeä radion äärellä on vaikea sijoittaa Raamatun maailman. Jeesuksen opetukset lähimmäisistä liittyivät tilanteisiin, joissa ihmiset kohtaavat toisiaan muutoin kuin median välityksessä.

Radion, tv:n ja lehtien välittämät hirveydet olohuoneissa ja aamiaispöydissä ovat moderni ilmiö. Journalismi on tehnyt ihmisten äärimmäisistä kärsimyksistä toisten arkipäivää. Ensimmäinen ajatus kammottavan uutisen äärellä voi olla itsekäs raivo: miksi minun piti kuulla tämä keskellä kauneinta kesää, tyynenä ja seesteisenä aamuna, juuri ennen jumalanpalvelusta? Mitä lopulta meille kuuluu se, mikä tapahtuu näköpiirimme ja vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa?

Yhdysvaltalaisen intellektuelli, kirjallisuuskriitikko ja esseisti Susan Sontag (1933-2004) muistuttaa kirjassaan Regarding the pain of others (2003), että äärimmäisten kärsimysten seuraaminen on luontevaa vain niille, jotka yrittävät auttaa. Muut ovat tirkistelijöitä.

Hirveyksien kuvaaminen on Sontagin mielestä silti tarpeellista: ”Annetaan näiden inhottavien kuvien riehua. Vaikka ne ovat vain symboleja eivätkä voi mitenkään käsittää suurempaa osaa todellisuudesta, johon ne viittaavat, niillä on kuitenkin elintärkeä tehtävä. Kuvat sanovat: tämä on se mitä ihminen voi saada aikaan – jopa vapaaehtoisesti, innostuneesti ja itsensä oikeuttamana. Älkää unohtako tätä.”

Sodan kuvaukseen kätkeytyy sama ideologinen valhe ja manipulaatio, joka hallitsee kansainvälistä mediaa ja politiikkaa. Uhrit eivät ole samanarvoisia, eikä kuolemaa kuvata tasapuolisesti. Sontag – itsekin juutalainen – muistuttaa, että Yhdysvalloissa muistetaan yhä lukemattomin tavoin holokaustin uhreja. Sen sijaan Yhdysvaltojen mantereen tapahtumat – intiaanien tuhoaminen ja mustien orjuuttaminen – eivät ole saaneet samanlaista huomiota. Sontag tuntuu silti uskovan siihen, että jokainen uutinen sodasta on kannanotto sotaa vastaan.

Lapsenmurhan synnyttämä raivo on merkki maailmanlaajuisesta yhteisöllisyydestä. Kristitty välittää lähimmäisistään koko maailmassa: Jumalan luomassa maailmassa ei saa tapahtua tällaista! Yksittäisten ihmisten ilmaisema kauhistus voi muuttua poliittiseksi voimaksi, joka saa väkivallan loppumaan.

Neljäs

Yhteisöllisyys seurakunnan työssä

Keskellä vuorisaarnaa Matteuksen evankeliumissa Jeesus neuvoo opetuslapsiaan rukoilemaan: ”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi…” Tämä rukous yhdistää kaikkia Jeesuksen seuraajia, kaikkia kristittyjä. Mutta mitä kristityt rukoilevat pyytäessään Jumalan valtakunnan tulemista?

Jeesus opetti Jumalan rakastavan ihmisiä. Olisiko Jumalan valtakunta rakkauden valtakunta? Vanhassa testamentissa Jumalasta puhutaan hyvänä kuninkaana, joka on oikeudenmukainen ja puolustaa heikkoja. Voisiko Jumalan valtakunta tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa kaikki pitäisivät toisistaan huolta, todellista hyvinvointiyhteiskuntaa? Vai onko kysymys tuonpuoleisista asioista?

Pulmana on, ettei Jeesus määritellyt Jumalan valtakuntaa. Oppineille jäi runsaasti tilaa tulkita yhtä Jeesuksen keskeisimmistä opetuksista.

Monta tulkintaa Herran rukouksesta

Herran rukousta onkin tulkittu aikojen saatossa monin eri tavoin ja painotuksin. Sitä ei mainita Matteuksen ja Luukasen evankeliumeiden lisäksi muissa Uuden testamentin kirjoissa, emmekä siis tiedä mitä esimerkiksi Paavali ajatteli rukouksesta. Ensimmäiseltä vuosisadan lopulta eli Uuden testamentin ajalta rukous tunnetaan Apostolien opetuksesta eli Didakhesta. Toisella vuosisadalla sitä kommentoivat Tertullianus, Origene ja Cyprianus. Herran tukouksen liturgisesta käytöstä ei ole varmaa tietoa ennen 300-lukua, jolloin Kyrillos Jerusalemilainen mainitsi sen.

Augustinus kommentoi Herran rukousta vuorisaarnan kommentaarissa vuonna 394 ja Tuomas Akvinolainen kirjoitti siiitä vuonna 1273. Akvinolaisen mukaan rukouksen kohta Jumalan valtakunnasta tarkoittaa sitä, että pyydämme Jumalaa asumaan meissä.

Martti Luther selitti Herran rukousta eri tilanteisssa lähes koko elämänsä ajan. Tulkoon sinun valtakuntasi. Vähässä katekismuksessa Luther totesi: ”Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestäänkin, ilman rukoustamme, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin luoksemme.” Lutherin mukaan Jumalan valtakunta voi tulla ihmiseen sillä, että ”me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän sanansa sekä elämme Jumalan omina täällä ajassa ja siellä iankaikkisuudessa”.

Modernin ajan kehitysmaiden teologit tulkitsevat Jumalan valtakuntaa eri tavalla. He eivät pidä Jumalan valtakuntaa ihmisen sisäiseen maailmaan viittaavana käsitteenä, vaan kehoituksena vapauden, oikeuden ja totuuden kunnioittamiseen maailmassa. Jumalan valtakuntaa ei voi nähdä ja kokea vain henkilökohtaisella ja sisäisellä tasolla, vaan myös yhteiskuntien ja valtioiden tilanteissa. Näiden teologien mukaan Jumalan valtakunta näkyy siellä, missä oikeus voittaa vääryyden, missä orjat päästetään vapauteen, missä sortajat luhistuvat. Sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten ongelmien osittainenkin ratkaisu tulkitaan Jumalan valtakunnan tulemisen heijastumaksi.

Vapautuksen teologia

Hyvinvointivaltion kultainen kausi Pohjoismaissa 1970- ja 1980-luvuilla siirsi kunnille ja valtiolle paljon vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Lähimmäisen rakkaus valtiollistui, kunnallistui ja lääketieteellistyi: jokaiseen ongelmaan ja jokaiseen vaivaan oli periaatteessa saatavilla joku palvelu, joku asiantuntija, joku lääke. Lähimmäisille ei ollut kysyntää, koska lähimmäisen nimi oli virkamies.

Nyt kehityksen pyörä on kääntynyt. Monet ovat syystä huolisssaan, pitääkö julkinen valta enää lupauksiaan, kun hädän tarve tulee omalle kohdalle. Kilpailu työpaikoista ja toimeentulosta on koventunut. Markkkinoilla on pärjättävä, muutoin syrjäytyy. Arjen paineissa on joskus vaikea olla lähimmäinen edes itselleen.

Vapautuksen teologian hengessä yksi tapa tulkita Jumalan valtakunnan tulemista on suhtautua siihen kehoituksena vastuuseen lähimmäisistä. Kirkko ei voi Jumalan valtakuntaa maan päällä, eikä tietysti yksikään maallinen hallitus. Mutta ihmiset voivat välittää toisistaa.

Jeesus ei puhunut milloinkaan kirkosta eikä hänellä ollut juuri mitään hyvää sanottavaa papeistakaan eli fariseuksista. Sen sijaan hän kohdisti opetuksensa niille tavallisille ihmisille, jotka olivat valmiita kuuntelemaan häntä. Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta juuri niiissä tilanteissa, joisssa hän teki hyvää ihmisille. Jumalan valtakunta tuli lähelle, kun sairaat tulivat terveisiksi, masentuneet löysivät toivon, hyljeksityt nostettiin arvoon.

Hebrealainen sana Shalom kuvaa Jumalan valtakuntaa. Sana ei tarkoita vain rauhaa, ei ainakaan rauhaa vastakohtana sodallle. Se kuvaa laajasti hyvinvointia: syrjinnän, ahdistuksen ja pelon väistymistä. Niiden tilalla ovat terveys, vauraus ja turvallisuus. Shamol kuvaa sosiaalista mallia: unelmaa maailmasta jossa hyvinvointi kuuluu jokaiselle.

Koinonia

Lähimmäisyyteen liittyy keskeisesti raamatullinen käsite ”koinonia”. Käsite tarkoittaa yhteyttä, osallisuutta ja jakamista. Sanaa käytetään yhtälailla puhuttaessa yhteydestä Kristukseen ja Jumalaan ja puhuttaessa ihmisten keskinäisestä yhteydestä. Siihen sisältyy ajatus, että me kaikki olemme osallisia yhteisöstä, joka perustuu meitä itseämme suurempaan lahjaan ja merkitykseen. Kuulumme elämän yhteyteen toistemme kanssa, koska meillä on elämän yhteys Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Tämä on Paavalin erityinen korostus, mutta sen ilmaisee tiivistetysti 1. Johanneksen kirjeen 1. luvun 3. jae: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys (koinonia) meidän kanssamme; ja meillä on yhteys (koinonia) Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa” (vanhan raamatunkäännöksen ilmaisu on tässä osuvampi kuin uuden).

Koinonian opetuslapset olivat kokeneet siinä tavassa, jolla Jeesus jakoi elämänsä heidän kanssaan sekä syrjittyjen ja syrjäytyneitten ihmisten kanssa: sairaiden, köyhien, sorrettujen, äänettömien ja ulosheitettyjen kanssa. Se on nöyrää samastumista, rinnalle asettumista ja vuorovaikutukseen suostumista.

Koinonia-käsite auttaa täydentämään latinalaisperäisen solidaarisuuskäsitteen merkitystä, joka ilmaisee lujaa yhteyttä yhteisten etujen puolustamisessa. Se ei ole vain tiiviissä rintamassa seisomista jonkin puolesta jotakin vastaan, vaan myös kasvokkain olemista toistemme kanssa, erityisesti niiden kanssa, jotka yhteiskunnassamme ovat heikoimpia. Se on yhteisvastuuta, joka merkitsee kuormien jakamista, mutta myös jokaisen vetämistä yhteisten lahjojen ja yhteisen ihmisarvon osallisuuteen.

Uusliberalismi määrittää ihmisen arvon hänen hyödyllisyytensä perusteella. Mitä korvaamattomampi joku on, sitä arvokkaampi hän on, helposti korvattavilla on hyvin alhainen arvo. Yhteisöllisyyden puutteesta johtuva sosiaalinen eristyneisyys ja kodittomuus tuo helposti mukanaan henkisen kodittomuuden. Kun ei osallistuta mihinkään yhteisöön, ei koeta myöskään elämän mielekkyyttä eikä moraalista velvoitetta noudattaa yhteisön normeja. Tämä on se maaperä, jossa syrjäytyminen, alkoholin ja huumeiden käyttö sekä rikollisuus kasvavat ja kukoistavat.

Evankeliumi ja jakaminen

Seurakunnan keskeinen sanoma, evankeliumi, on sanoma osallisuudesta, vieraantuneen ja syrjäytyneen ihmisen mahdollisuudesta päästä osalliseksi Jumalan valtakunnasta ja sen avaamasta uudesta ihmisyydestä. Yhteisöllisyys on sekä lepoa ja hiljentymistä että aktiivista vaikuttamista omassa elinympäristössä, tavoitteena elämän kokonaisvaltainen eheytyminen. Yhteisön keskeisimmät arvot ovat rehellisyys ja luottamus, vastuun ottaminen itsestä ja toisista. Yhteisö tarjoaa muutoksen mahdollisuuden arvoissa ja asenteissa. Perusehtona on rehellisyys itseä ja toisia kohtaan.

Evankeliumeista välittyvää armahtavan kohtaamisen ja yhteisöllisyyden sanomaa haastaa yhteisöjen ohentuminen, jopa rappio. Materialistista ja egoistista arvomaailmaa hallitsee nautinnon tavoittelu. Meiltä vaaditaan suuria ponnistuksia, kun se taistelemme yksilöllisyyden valtavirtaa vastaan. Miten synnyttää yhteisöissä vastuullisuutta ja osallisuutta? Kirkko ei saa jättää yksilöitä selviytymään yksin elämästään.

Kirkko puolustaa ihmisarvoista elämää ja sen edellytyksiä. Jokaisella on oikeus kuulua armahtavaan yhteisöön ja saada apua kärsimykseen. Yhteisöllinen sitoutuminen luo myös sosiaalisen tukiverkoston ja tuo ystävät, jotka vähentävät päihteiden käytön halua ja mahdollisuutta. Päihdetyön subjektina onkin salliva ja armollinen seurakuntayhteisö, joka kutsuu mukaan kaikki alueen ihmiset.

Laman jälkeen sosiaalisten ongelmat ovat alkaneet kasautua. Puhutaan ”ilkeistä ongelmista” ja toisaalta myös palvelujärjestelmän rapautumisesta. Ilkeisiin ongelmiin kuuluu saman henkilön kohdalla yksittäisten päihteiden tai niiden sekakäytön lisäksi monenlaista osattomuutta sekä psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia. Jotkut vaikeimmista ongelmista kärsivistä eivät kykene – syystä tai toisesta – luopumaan päihteiden käytöstä tai muutoin sellaisesta elämäntavasta joka selvästi vaaraksi itselle ja muille. Kirkon kutsumukseen kuuluu pitää erityistä huolta näistä ihmisistä ja puolustaa heidän oikeuksiaan asianmukaisen avun saamiseksi. Oikeus kuulua armahtavaan yhteisöön ja saada lievitystä kärsimykseensä on myös niillä, joilla ei ole toivoa parantumisesta.

(Esitelmä Majakan 10-vuotisjuhlassa 15.4.2006)